Paluu kesätauolta

Elämä pienen lapsen kanssa tuntuu muuttuvan koko ajan eikä tulevaan osaa oikein valmistautua millään tavalla. Kun aloitin tämän blogin, poikani nukkui paljon enemmän päiväunia kuin nykyään ja luppoaikaa oli runsaasti nykyiseen tilanteeseen verrattuna. En tietysti tajunnut sitä silloin. Aivan yhtä kiireiseltä elämä silloinkin tuntui. Yhä vähenevän vapaa-ajan lisäksi myös työkuviot ovat vieneet aika tämän blogin kirjoittelulta. Mieheni ollessa kotona ja isyyslomalla tein rastiin jääneitä hommia ja edistin väitöskirjaani muutaman sivun verran. Ja noin ylipäänsä kesän viettäminen internetissä on kyllä minusta aivan käsittämätön ajatus.

Nyt kun edessä on vielä vajaat kaksi kuukautta tätä kotona oloa saatan jotain ehtiä kirjoittelemaankin. Töihin paluun jälkeen voi olla, että tälle ei jää enää aikaa. Mutta katsotaan.

Vaikken ole aikoihin kirjoitellutkaan, mielessä on pyörinyt ainakin tsiljoona aihetta, josta olisi tarvetta sanoa jotain. Aloitetaan nyt yhdellä perusklisheellä, jota tuoreet äidit (mikseivät isätkin) saa kuulla väsymiseen asti.

Muista sitten nauttia siitä vauva-ajasta. Se menee niin nopeasti ohi.

Ensimmäisinä kuukausina tätä tuli pohdittua usein. En vaan ymmärtänyt, mistä siinä pikkuvauva-ajassa olisi erityisesti pitänyt nauttia. Uuden elämäntilanteen tuomasta epävarmuudesta ja epätietoisuudesta? Itkeävästä vauvasta, johon ei saa kontaktia? Siitä, ettei yhtäkkiä pääsekään mihinkään ilman, että neuvottelee asiasta aina jonkun kanssa?

Älkää käsittäkö väärin. Kyllä meillä oli ensimmäisen puolen vuoden aikana paljon ihania hetkiä ja lapsi on ehdottomasti parasta, mitä olen elämässä saanut aikaan. Pointti onkin siinä, että ihminen, joka on kohtaamassa uuden tilanteen, josta ei ole minkäänlaista ennakkokäsitystä, ei voi tietää, mistä uudessa tilanteessa pitäisi nauttia.

Kyllä minullekin on tässä viimeisten kuukausien aikana hahmottunut hyvin kirkkaasti se, mistä olisi "pitänyt" nauttia.

- Siitä, ettei tarvitse pelätä lapsen putoavan syöttötuolista
- Siitä, että lapsi nukkui suurimman osan päivästä
- Siitä, että vaipan voi vaihtaa selällään makaavalle lapselle, joka ei rimpuile

Olisihan näitä. Totta kai vauva-arki on aivan toisenlaista kun pelkästään syövän ja nukkuvan pikkuvauvan sijasta kodissa on melkein-taapero, joka liikkuu, juttelee, osaa näyttää tunteitaan ja vaatia huomiota. Vaikka aikaa itselle ja kodinhoitoon on nyt vähemmän, tunnustan nauttivani tästä ajasta paljon enemmän. En ole koskaan erityisemmin pitänyt vauvaikäisistä. Niihin ei aluksi saa kontaktia ja niiden kanssa on paljon vaikeampi touhuta mitään. Sen sijaan kaksi-kolmevuotiaat yleensä sulattavat sydämeni välittömästi.

Kehotukseen nauttia vauva-ajasta liittyykin minusta tarpeeton kahtijako vauva-ajan ja sen jälkeisen ajan välillä. Se antaa ikään kuin ymmärtää, ettei vauva-ajan jälkeen tule enää mitään kivaa. Ikään kuin siinä ajassa ole enää mitään nautittavaa.

Ehkäpä tuo ärsyttävä klishee pitäisikin muuttaa muotoon: nauti ajasta lapsesi kanssa kuhunkin ikään sopivalla tavalla.

Lintunen in memoriam

Eilen sattui tragikoominen tapaus, joka sai ja saa edelleen minut vuoroin naurun vuoroin mittaamattoman harmituksen valtaan. Tämä tapaus osoitti jälleen kerran sen, kuinka kummallisella tavalla ihminen voi kiintyä materiaan ja pisti oikein kouriintuntuvasti kokemaan, mitä tunnearvo tarkoittaa.

Lyhyesti juttu menee näin. Käväisimme natiaisen kanssa eilen pankkiasioilla ja tuon reissun aikana poitsun lintuhelistin katosi. Todennäköisimmin helistin lensi vaunuista melkoisen vauhdikkaan matkan aikana, johon sisältyi muun muassa bussille juoksemista ja muuta vastaavaa, joka vei huomion sopivasti muualle, jotta lelujen potkiminen tai heittäminen maahan onnistui kätevästi äidin huomaamatta. Anyway, lintuhelistintä ei enää ollut aamulla, kun sitä leikkeihin etsittiin. Sitä ei myöskään löytynyt uusintareissulla, joka tehtiin edellisen päivän reittiä mukaellen. (Kaikkeen sitä ryhtyykin pahimmilla helteillä.)

Traagista linnun katoaminen on siksi, että se oli ensimmäinen lelu, jonka silloiselle tulevalle lapselleni ostin. Pehmeä, suloinen, riittävän pieniääninen ja vauvalle sopivan kokoinen lintunen piti pienelle seuraa sairaalassa, kun keskosena joutui aluksi elelemään osastolla. Kaiken lisäksi se oli tietysti vielä kallein lelu, jonka olen ikinä ostanut. Ajattelin, että kerrankin en pihtaa. Kun kerta omalle lapselle vielä ostan. No, ei sillä nyt niin väliä kuitenkaan. Tunnearvo sillä lelulla oli ja on sitäkin mittaamattomampi.

Tunnearvo on itse asiassa mielenkiintoinen arvon mittari. Sitä ei voi rahassa mitata, koska millään rahalla ei pysty korvaamaan jotain, jonka katoaminen harmittaa vietävästi. Ja itse asiassa tunnearvon todellisen arvon huomaa vasta sitten kun se tunnearvoa sisältävä juttu katoaa tai rikkoutuu. Niin kauan kuin se jokin tärkeä tavara on läsnä, se on vain kiva, loistava tai ihana. Mutta heti kun sitä ei ole, siitä tulee korvaamaton. Enemmän kuin... Parempi kuin... Tärkeämpi kuin.... mikään muu.

No joo, palataanpa maan pinnalle. Tässähän oli kyseessä vain pieni kämyinen lelu, jonka olemassaoloa poikani ei varmaan enää edes muista. Muistaisi varmaan jos saisin sen käteeni ja näyttäisin, mutta yhtä hyvin voisin vain leikkiä, ettei lintusta ole koskaan ollutkaan enkä pitäisi asiasta sen suurempaa meteliä. Kyllähän se niin on, että ainoa, jota lintusen katoaminen oikeasti harmittaa olen minä ja tuntuu todella hassulta, että kukaan yli kolmikymppinen kehtaa itkeä jonkun lelun perään. Tän piti olla se koominen osuus, mutta pelkäänpä, että tää on myös vain traagista.

(Ainakin) Yhden ulottuvuuden tähän sais vielä kun antais mielikuvituksen laukata ja miettis, mitä sille linnulle on tapahtunut. Mihin se on tippunut ja kuka sen on noukkinut mukaansa? Mutta taidan arvostaa yöunia enemmän kuin mielikuvituksen tuotteita (jotka vain saattaisivat lisätä tätä kismityksen määrää), joten jätän tämän nyt tähän.

Tuskin on muuten viimeinen lelu, joka päätyy paikkaan nimeltä hukka.

Ps. Jos joku löytää sen linnun, niin toivottavasti se pitää sitä hyvänä. Kannattaa ehkä pestä, kun siihen oli osunu muutamat puklut.

Oodi imetykselle

Täällä on vaihteeksi auringonpaisteinen ja seesteinen kausi. Siksipä haluan kaiken ruikutuksen jälkeen kirjoittaa ylistyksen imetykselle. Koska se vaan on niin mahtava keksintö.

Imettäminen on varmasti yksi puhutuimmista vauva-arkeen ja äitiyteen liittyvistä asioista. Ensimmäisen kosketuksen imetykseen moni saa neuvolan imetysvalmennuksesta tai omasta lähipiiristään. Jokainen on varmaan törmännyt jossain vaiheessa mummoikäiseen sukulaiseen, joka tiedustelee maidon riittävyyttä. Aiheesta voi lukea ja saada vinkkejä etukäteen vaikka kuinka, mutta silti vasta käytäntö opettaa ja näyttää, mitä tuleman pitää.

Minulle oli raskauden alusta asti selvää, että imetän niin pitkään kun lapseni menee päivähoitoon eli meidän tapauksessa noin reilun vuoden iässä. Neuvolan imetysvalmennus vain vahvisti näkemystäni. Imetyksellä tuntui olevan pulloruokintaan nähden niin paljon etuja. Ei pelkästään parempi ravinto, vaan myös se läheisyys, jota lapsi imetyksen aikana saa, painoivat vaakakupissa.

Kun bebe sitten syntyi ja imetys todenteolla alkoi, olin erittäin kiitollinen neuvolasta saamilleni tiedoille. Voi olla, että ilman noita tietoja imettäminen olisi loppunut ennen aikojaan, vaikka haluni imettää olikin todella vankka. Imetys oli nimittäin paljon vaikeampaa kuin olin kuvitellut.

Näin jälkeenpäin ajateltuna, ensimmäiset kolme kuukautta olivat imetyksen kannalta hankalinta aikaa. Ihan aluksi keskosena syntynyt lapsukainen ei jaksanut imeä pitkään eikä näin saanut riittävästi ravintoa suoraan rinnasta. Tilanne parani kuitenkin nopeasti ja reilussa viikossa voitiin siirtyä jo pelkkään imetykseen. Se oli kuitenkin edelleenkin melko raskasta, sillä pienen kokonsa ja heikon imuvoimansa vuoksi vauveliini saattoi syödä toista tuntia, että sai kerralla riittävän maitoannoksen. Jatkoin kuitenkin sitkeästi lapsen tahtiin ja yritin parhaani mukaan syödä ja juoda riittävästi, ettei maito loppuisi kesken. Rankkaahan se oli. Varsinkin öisin, vaikka ei tarvinut nousta kuin pari kertaa syöttämään.

Pahin vaihe ajoittui kahden ja kolmen kuukauden väliin, kun ns. tiheän imemisen kausi alkoi. Bebe saattoi syödä kolmen vartin välein, mikä tietysti vei aikaa ja voimia, mutta myös vaikeutti omaa tankkaamista. Välillä meinasivat hermot tosissaan mennä, kun ei ehtinyt tekemään käytännössä mitään muuta kuin hoitamaan vauvaa. Monesti lapsi oli niin äkäinen, että kunnon imetysasentoa ei ehtinyt ottaa, kun ruokaa piti jo saada. Tästä syystä alaselkä oli pitkään jumissa ja olo kankea. Kun tähän lisätään vielä juuri noilla paikkeilla alkanut maitoallergia, joka aiheutti mahakipuja ja pitkiä huutojaksoja joka syönnin jälkeen, voin kertoa, että muutaman kerran tuli mietittyä, miksi sen lapsen olikaan hankkinut.

Mutta sitten... ja nyt alkaa se ylistysvaihe. Yhtäkkiä, ihan huomaamatta imetys alkoi sujua paremmin. Ei tullut rintaraivareita, lapsi oppi nappaamaan tissin suuhunsa asennossa kuin asennossa ja ennen kaikkea voimaa alkoi olla jo niin paljon, että syömisessä ei mennytkään enää kymmeniä minuutteja, vaan parhaimmillaan se oli alle 10 minuutissa. Itsellekin oli ilmeisesti tullut käsiin ja hartioihin voimaa lisää, kun asentoa ei tarvinut enää tukea selällä ja jumit olivat tiessään.

Ja varsinkin nyt kun bebe syö rintamaidon lisäksi monta kertaa päivässä kiinteitä ruokia, osaa imetystä arvostaa ihan toisella tavalla kuin alkuvaiheessa. Imettäessä ei tarvitse pestä astioita, tarkistella lämpötiloja eikä arvioida määriä. Sen kun vain imettää. On se niin mahtava keksintö, että ihmettelen suuresti miksi lapsia Suomessa imetetään niin vähän aikaa (keskimäärin vain reilun kuukauden).

Vaikeaahan se on. Varsinkin esikoisen kohdalla. Mutta voin vakuuttaa, että imetys palkitsee lopulta, kunhan vain jaksaa sinnitellä niiden vaikeimpien hetkien ylitse.

Voi hankaluus

En voi sanoa, etteikö olisi varoiteltu. Hyviä neuvoja sinkosi joka suunnalta. Kysymättä. Pyytämättä. Yllätyksenä. Ja tässä olis niin kiva voida todeta, että väärässä olitte senkin irvileuat. Eipä hetkauttanut lapsen saaminen parisuhdetta.

Mutta kaikkihan sen tietää, että kyllä se vaan muuttuu se elämä. Peruuttamattomasti.

No, mitä tässä sitten kitisen. Tiesin asian. En ehkä varautunut. Mut hei, maailmassa monella menee paljon huonommin. Just tuli satelliittikuvia Pohjois-Korean vankileireiltä, joissa parisataatuhatta ihmistä elää kidutuksessa ja orjuudessa.

Siks kitisen kun tuntuu pahalta. On niin tukahduttavaa olla vain kotona. Leijua ilmassa irti kaikesta muusta. Olla vaan tällainen hyödytön hyväkäs, jolla ei ole miehelleen enää muuta sanottavaa kuin iän ikuinen kitinä pikkuasioista.

Näyttää siltä, että nyt on saavutettu se kuuluisa piste, jossa vauvan ihastelu lakkaa. Ystävät ja kaverit unohtavat. Äitikään ei enää soita viikottain. Ilman internetiä olisin jo sosiaalisesti kuollut.

Hitot. Itselleni tyypilliseen tapaan ryven hetken pohjamudissa ja sitten ryhdyn taas tehokkaaksi ja aikaansaavaksi rypemisen tuoman ärsytyksen voimalla. Management by perkele sopii myös kotiäidille.

Lapset ja kotityöt

Aihe ei ole meillä vielä mitenkään ajankohtainen, mutta sitä on tullut mietittyä itse asiassa jo ennen lapsen saamista. Minulla ja miehelläni on melkoisen erilaiset kotitaustat. Mieheni äiti on hoitanut perheessä lähes kaiken, kun taas meillä kotona kaikki osallistuivat kotitöiden tekoon - enemmän tai vähemmän. Lapsuudesta mieleen on kyllä jäänyt useasti toistuneet lauseet liian vähäisestä osallistumisesta.

Teema tuli mieleen oikeastaan siksi, että luin Hesarin nettiversiosta Jani Kaaron kolumnin, jossa hän pohdiskeli, miksi meillä länsimaissa on niin vaikea saada lapset tekemään kotitöitä. Köyhemmissä maissa taas lapset osallistuvat kotitöihin automaattisesti.

Parin asiantuntijan avustuksella Kaaro on päätynyt siihen, että länsimaissa lapsia ei oteta mukaan kotitöihin silloin kun ne vielä kiinnostaisivat eli n. 2-3 vuoden iässä. Lapset sen sijaan eristetään omiin leikkeihinsä ja sitten kun he ovat oppineet, että tämä on heidän reviirinsä, ei heitä saakaan muutaman vuoden päästä vanhempien avuksi. Köyhemmissä maissa lapset sen sijaan ovat yhteisön kaikissa toimissa mukana pienestä pitäen ja oppivat näin luonnostaan kotitöiden tekoon.

Meillä tämä keskustelu on liittynyt kiinteästi viikkorahaan. Olemme molemmat mieheni kanssa sitä mieltä, että poitsulle annetaan pienestä pitäen ikäkaudelle sopivia kotitöitä harjoiteltavaksi ja viikkoraha on sidottu näiden töiden tekemiseen. Ideaalitapauksessa lapsen pitäisi oppia, että perheessä kaikki osallistuvat yhteisiin töihin ja että raha ansaitaan aina jollain työllä.

Tarkoituksena ei ole tietysti orjuuttaa pientä piiperöä, vaan tarjota aina kuhunkin ikään sopivaa tekemistä. Ja viikkorahaakaan en kovin pienelle ole antamassa. Näillä linjoilla ajattelin lähteä liikkeelle ja antaa tilanteen muovata käytäntöjä meille sopivaan suuntaan.

Tuskaa ja hampaiden kiristystä voi olla luvassa, mutta siihen on onneksi vielä aikaa.

Helsingin Sanomat 18.4.2011, Jani Kaaro, Osallistumisen ihme

Hajoisko pää?

Arkeen on tullut jo rutiini ja kun tietää, että on yksin päivät, osaa suunnitella milloin tekee mitäkin. Mut viikonloput on yhtä helevettiä.

Sitä kuvittelee, uskoo ja toivoo, että puolisosta olis avuksi kotiaskareissa, lastenhoidossa. Että ehtis tekemään jotain omia juttuja ja sais vähän varastettua itselleen. Edes pienen hetken.

Mut ei. On kaikenlaista harrastustoimintaa. Laiskottaa. Väsyttää. Tarvii päiväunia. Älä napise. Tee nyt niitä omia juttuja. Napinapinapinapi. Älä tuu siihen vahtimaan.


Tekis mieli vain haihtua ilmaan.

Vauvakerho ja muut harrasteet

Tänään olin reipas ja vein itseni sekä jälkikasvuni vauvakerhoon. Reippaaksi tätä voi kutsua siitä syystä, että yleensä minulle vauvan kanssa lähteminen kodin ulkopuolelle ennen puolta päivää on, jos nyt ei mahdotonta, niin ainakin todella harvinaista. Mutta nytpä olimme liikkeellä jo kymmeneltä.

Saa taputtaa ja tehdä vaikka aallon.

En ole liiemmin lapsukaistani vienyt vielä mihinkään sen kummempiin harrastuksiin tai tapahtumiin. Kyllä hän on mukana ollut monessakin paikassa, mutta on yleensä käyttänyt tilaisuuden kunnon tirsojen ottamiseen. Tällä kertaa hän ei nukkunut, vaan oli sen sijaan haltioissaan.

En olisi uskonut, että muutaman kuukauden ikäinen vesseli voisi olla niin innoissaan nähdessään muita pieniä ihmisiä. Mikä tietysti sai minut pohtimaan, olisiko poitsua pitänyt viedä jo aiemmin jonnekin. Ja useammin. Ja mihin kaikkeen.

Tarjonnan puutetta ei voi ainakaan syyttää. Niin paljon on kaikenlaista jo ihan ihan pienille tarjolla.

Vauvauintia harkittiin vakavasti ennen lapsen syntymää, mutta koko homma kaatui lopulta huhuihin loputtomista jonoista ja lottovoiton kaltaisesta mahdottomuudesta päästä mihinkään kaupungin järjestämään ryhmään.

Vauvajumpan olen taas korvannut vauvajumppakirjalla (todistettavasti on kokeiltu kahteen kertaan!). Muskari on myös hoitunut omasta takaa, mutta lastenlaulujen sijasta ollaan kuunneltu Ville Leinosta, Johnny Cashia, Beatlesia ja Samae Koskista. No, on meillä pari Ipana-levyäkin, mutta en laske niitä oikein noiden perinteisten lastenlaulujen kanssa samaan kastiin.

Tällä linjalla aion jatkaa tulevaisuudessakin. Minusta ei nimittäin ole joka päivä lähtemään jonnekin. Eikä mielestäni tarvitsekaan olla. Oma lapsuuteni kului pienestä asti kaikissa mahdollisissa harrastuksissa ja tietyllä tavalla olen vanhemmilleni kiitollinen siitä, että antoivat todella laajalla skaalalla virikkeitä elämän eri aloille. Toisaalta minua vaivaa edelleen se, että kiinnostun vähän kaikesta enkä pysty valitemaan sitä, mikä eniten innostaisi. Kaiken lisäksi tuntuu siltä, että kaikkea pitäisi osata. Tai ainakin kokeilla.

Haluan antaa lapselleni mahdollisuuden löytää omat vahvuutensa ja kiinnostuksen kohteensa. Mutta sitä varten ei tarvitse alle vuoden ikäisenä harrastaa mitään. Sen ikäisen tarvitsee vain olla lapsi.

Ei, ei, ei!

Taisin sanoa tuon maagisen sanan ehkä ensimmäistä kertaa työurani aikana vajaat pari kuukautta sitten. Olen loppujen lopuksi aika ylpeä, että sain sen sanotuksi, vaikka se kipeää tekikin.

Minut oli siis jo paljon ennen kuin tulin raskaaksi buukattu puhumaan yhteen seminaariini Britteihin. Aihe oli aivan loistava, muutkin puhujat todella mielenkiintoisia ja koko seminaari urani kannalta kohtalaisen tärkeä. Vielä raskaana ollessani vakuutin tutulle kollegalle, joka seminaaria järjesti, että pystyisin tulemaan perheenlisäyksestä huolimatta paikalle. Jos ei muuten, niin tulisin lapsen ja miehen kanssa. Olin nimittäin varma, että vauvan hoito, kuten muutkin asiat elämässä tähän asti, olisi vain ja ainoastaan kiinni omasta halusta, sinnikyydestä ja järjestelykyvystä.

Kun vauvan hoito sitten osoittautuikin huomattavasti vaativammaksi ja irrationaalisemmaksi, ymmärsin pian, ettei seminaarireissusta tule yhtikäs mitään. Olisi voinut vielä jotenkin tulla, jos pojallani ei olisi ollut allergiaoireita ja hän olisi nukkunut päivittäin jämptisti neljän tunnin päikkärit. No, kun tilanne oli aivan toinen, päädyin pitkän ja raastavan harkinnan jälkeen kieltäytymän kutsusta ja jättämään ensimmäistä kertaa eläissäni tällaisen tilaisuuden väliin.

Kirjoitan tästä siksi, että seminaari pidetään huomenna ja on pakko myöntää, että ohjelmaa katsellessani kirpaisee edelleen, etten ole paikalla. Nyt jää moni kiinnostava ihminen tapaamatta ja kontakteja luomatta.

Oli tämä silti oikea ratkaisu. Näissä olosuhteissa - olen ollut erossa pojastani pisimmillään vain viisi tuntia  ja imetän edelleen - ei esitelmän pidosta olisi tullut mitään. Poikani olisi tuskin ehtinyt paljon äitiä kaivata parin päivän aikana, mutta minulle ero olisi ollut kova paikka.

Joopa joopa joo

Nähtävästi tämä blogien kirjoittaminen lähtee aina raiteiltaan ja sitä ajautuu ihan jonnekin muualle, mitä oli alun perin ajatellut. Periaatteessa tälläkin metodilla voi saada jotain kiinnostavaa aikaan, joo.

Mut tän blogin tarkoitus ei ollut kirjata mitään sairastelupäiväkirjaa, vaan tilittää äitiyden kipupisteistä. Se vaan on niin, että mustimpina päivinä ei huvita kirjottaa ja kivoina päivinä ne paskimmat päivät ei tunnu enää niin paskoilta. Kai se on joku kropan oma mekanismi, joka laimentaa noiden ikävien hetkien muistikuvia vähemmän kamaliksi. Ei tätä kai muuten kukaan selväpäinen jaksaisi. Vai oonko mä ainoa, jolle tää äitiys ja kotona olo tuntuu näin pirun vaikeelta välillä?

Ja siitäkin piti kirjoittaa, miten tällanen intohimotyöläinen pystyy olemaan erossa töistään. No, huonosti. Jatkuvasti on huono omatunto myös siitä, ettei ehdi tekemään edes vähän töitä. Muutama juttu piti saada valmiiksi ennen lapsen syntymää ja sitten yks isompi projekti painaa mielessä. Pah. Tiedän, että pitäis asennoitua niin, että nyt oon kotona, hoidan lasta ja nautiskelen tästä. Mut se on helpommin sanottu kuin tehty. Mielen hallinta on niin helekutin vaikeaa. Elämänhallinnasta viitsi edes puhua.

Onneksi toi pieni hymyilijä on parasta mitä on.

Yhtä sairaskertomusta

Käsi ylös, joka on joutunut antamaan muutaman kuukauden ikäiselle vauvalle astmakohtauslääkettä. Täällä nousee käsi. Tunnelmat on vähän sekavat. Mentiin lääkäriin kuulemaan spesialistilta, mitä allergiaepäilyjen kanssa tehdään, mutta pojan rahisevat keuhkot olivatkin akuutein ongelma.

Pientä yskää oli ollut reilun viikon verran, mutten ollut katsonut tarpeelliseksi lähteä lääkäriin, kun veijari oli niin hyväntuulinen ja nauravainen itsensä. Ja kun tiesin, että toi allergiakäynti oli tulossa. Omatunto soimaa silti. Minkälainen äiti ei tajua, että lapsen hengitys rohisee liian pahasti? No, huono äiti tietenkin.

Hyvällä säkällä tää oli vaan flunssa, huonolla säkällä pojalla on astma. Allergiat selvinnevät viikkojen kuluessa - jos selviävät. Ja taas mennään täydellä vauhdilla tunteiden vuoristoradalla.

Allergiaa ilmassa

Näin jälkikäteen ajateltuna se, että lapseni syntyi ennenaikaisesti ei oikeastaan vaikuttanut juurikaan vauva-arjen käynnistymiseen ja kulkuun. Sen sijaan noin pari kuukautta sitten alkaneet (mahdolliset) allergiaoireet ovat olleet paljon mittavampi päänvaiva.

Kaikki alkoi siitä, kun about 2,5 kk iässä pojalla alkoivat tosi ärhäkät vatsakivut. Tämä ilmeni niin, että käytännössä joka syömisen jälkeen hän huusi mahakipristelyjään puolesta tunnista tuntiin. Samaan aikaan puklaaminen lisääntyi huomattavasti ja kroppaan alkoi tulla ihottumaa. Ensin pientä näppylää, sitten laajempia punaisia läiskiä ja kuivuutta. Nyt ihottuma on noussut jo kasvoihin asti.

Neuvolaterkkari epäili ensin vaippaihottumaa, käski rasvata ja pitää kestovaipoista taukoa. Näillä toimilla ei ollut mitään vaikutusta, joten hän passitti meidät neuvolalääkärille. Sieltä taas saimme lähetteen sairaalan allergiayksikköön ja minut pistettiin maidottomalle ja munattomalle imetysdieetille. Sairaalasta tuli melko nopeasti ohjeet imetysdieetistä, resepti kortisoni- ja perusvoiteille sekä pinkka tietoa atooppisesta ihottumasta ja maitoaltistuksesta.

Imetysdieetti auttoi selvästi mahakipuihin - ne loppuivat kuin seinään. Ihottuma sen sijaan jäi ja on mennyt vain pahempaan suuntaan. Epäilen, että maidon lisäksi on joku toinenkin allergisoiva ruoka-aine. Milloin ja miten se sitten selvitetään, siitä ei ole aavistustakaan.

Huomenna pääsemme vihdoin ensimmäiselle allergiakäynnille sairaalaan. Ilmeisesti jonot ovat todella pitkät, sillä tämä on peruutusaika. Yksityiselle voisi toki mennä, kun meillä on vakuutus, mutta haluaisin silti uskoa ja luottaa vielä julkiseenkin. Tietysti jos tilanne alkaa näyttää toivottomalta, vaihdamme yksityiselle.

Kaiken tämän keskellä on ollut ihanaa huomata, että poika on ollut elämäänsä tyytyväinen, iloinen itsensä eikä ole juuri ihottumastaan napissut. Varsinkin sen jälkeen kun lopetin maidon ruokavaliostani, hän on ollut aivan mahtavan iloinen ja sillä sitä on itsekin jaksanut myös ankeampina päivinä. Ja siis, eiköhän tämäkin vaiva selviä aikanaan. On vaan niin ärsyttävää möyriä epätietoisuudessa, kun mielikuvitus tekee omia diagnoosejaan. Mieluummin ottaisin ne ihan ammattilaisilta. Nyt.

Sydän syrjällään

Omat vähäiset sairastelut eivät ole koskaan paljon hetkauttaneet, mutta voi sentään kun oma lapsi sairastuu. Ensimmäisen kohdalla sitä on jotenkin erityisen herkkä ja pelokas.

Onkohan toi sairas kun koko ajan vaan nukkuu?
Mitä tehdä kun silmät vuotavat, tai sormi/varvas on tulehtunut?
Millainen ihottuma on "normaalia", mikä vakavaa?
Kehtaako tästä asiasta soittaa neuvolaan?
Vai pitäiskö tämä viedä sairaalaan?

Kaikesta on selvitty - tähän asti. Neuvolaan on soitettu useampaan kertaan ja netin keskustelupalstoja selattu sitäkin enemmän. Aina toi jälkimmäinen ei kannattaisi, mutta joskus sieltä kauhutarinoiden ja mustavalkoisten ohjeiden seasta löytyy käyttökelpoisiakin vinkkejä, jotka ovat sopineet meille.

Nyt on päällä ensimmäinen "kunnon tauti". Poika on yskinyt kolmatta päivää, ollut normaalia väsyneempi. Aika näyttää, mihin tämä johtaa. Jääkö yskäksi vai nouseeko kuume? Tähän asti ollaan menty perinteisen konstein höyryhengityksellä ja valkosipulikääreellä.

Eiköhän tämä tästä. On vaan niin kamalaa kattoa pientä toipilasta. Sniff.

Hyvä päivä

Olen huomannut, että paljon useammin tulee ruikutettua elämän kurjuuksia kuin hehkutettua iloisia asioita. Nytpä teenkin poikkeuksen. Tänään oli nimittäin ihan mahtava päivä. Parasta päivässä oli ehkä se, että ilman minkäänlaista suunnittelua siitä tuli juuri niin hieno kuin olla saattaa.

Ensin nukuttiin koko poppoo vähän pidempään. Sitten napero herätti minut ja mieheni naureskelemalla itsekseen. Siinä vaan touhotettiin porukalla ja nautittiin yhdessä olosta. Hetken päästä känny piippasi. Eräs ystäväni kyseli extempore-treffeille, ja mikäs siinä kun en ollut ehtinyt miettiä minkäänlaista ohjelmaa.

Lähdettiin siis poitsun sekä ystäväni ja hänen poikansa kanssa kaupunkiin. Tsekattiin taidenäyttelystä ja käytiin lounaalla. Ja lopuksi kaupan kautta kotiin.

Ei siis mitään ihmeellistä eikä uutta, mutta niin virkistävää vaihtelua normiarkeen. On uskomatonta kuinka paljon energiaa tuollaisesta kaupunkireissusta saa. Ihan vaan siitä, että käy vähän ihmisten ilmoilla. Poikakin tuntui tykkäävän kun oli uutta katsottavaa. Hän on kyllä niin utealias ja seurallinen pikkumies, että saa nähdä kauanko mun voimat riittävät hänen viihdyttämiseen.

Anyway, kivaa oli.

Voihan klishee

Lapsettomana vihasin sitä kun kaverit, joille oli siunaantunut lapsia, ohjeistivat mahdollisen tulevan perheenlisäyksen varalta. Sanottiin, että nauti nyt kun sulla on vielä aikaa itsellesi, ja kun vielä voit tehdä sitä, tätä ja tuota. Sitten kun on lapsia, niin oma elämäsi lakkaa olemasta. Näitä ohjeita ja ohjeistajia riitti loputtomasti.

Tuolloin ajattelin, että minähän en taivu ja sisulla yhdistän entisen elämäni ja lapsen. Kyllähän sitä on pahemmistakin selvinnyt ja niin monissa liemissä keitetty. No big deal.

No nyt neljän kuukauden kokemuksella on kai pakko jo nöyrtyä. Kyllä, rakkaat ystävät, te olitte oikeassa. Ihan jokainen.

Äitiys ja oma lapsi ovat jotain niin erilaista kuin mikään muu ja jotain mitä ei vaan voi käsittää ennen kuin sen itse kokee. Ja kyllä ne kaikki äitiyteen ja lastenhoitoon liittyvät klisheet ovat - valitettavasti - pitäneet kutinsa.

Omaa aikaa ei käytännössä ole, ja jos on (lapsen nukkuessa tai isän vahtiessa naperoa), silloinkin sitä käyttää liian usein lapsensa ihasteluun. Vaikka juuri silloin pitäisi toimia.

Toiseksi äitinä sitä on koko ajan huolissaan. Jos lapsi ei nuku, raivostuttaa kun se ei nuku, ja kun lapsi nukkuu, niin sitä on koko ajan vahtaamassa, hengittääkö poloinen.

Kolmas äitiysklisheesuosikkini on se kun ei osaa nauttia hetkestä. Koko ajan odottaa uusia vaiheita ja haikailee menneiden perään. Nyt esimerkiksi harmittelen kun muutama kuukausi sitten lukenut enemmän kun lapsi nukkui pitkiä aikoja. Ja odotan innokkaasti sitä hetkeä kun hän alkaa liikkua. Vaikka pitäisi iloita siitä, ettei hän vain nuku koko ajan ja on erittäin seurallinen, ja toisaalta nauttia kun hän ei vielä liiku.

Kaikken vähiten ennen lapsen saamista ymmärsin sitä, että äitiys on näin totaalista. Sitä on lapsessa kiinni koko vuorokauden (varsinkin näin imetysaikana) eikä siitä pääse koskaan lomalle.

Kerran äiti - aina äti.

Näitä päiviä

Puuh. Ilma on kurja eikä haluta lähteä ulos. Lapsella on maha kipeä eikä poloinen nuku kuin max. 30 minuutin pätkiä. Tuntuu, ettei ehdi tekemään oikein mitään. Muuta kuin pyykkäämään. Pyykkäystä, pyykkäystä ja pyykkäystä on tämä äitiysloma pullollaan.

Tai siis, eihän tämä mikään loma ole. Lomalla rentoudutaan, tai on ainakin pyrkimys siihen. Äitiys"loma" on kaikkea muuta kuin rentouttavaa aikaa. Kai se pitäis sit ajatella niin, että äitiysloma on "lomaa" normiarjesta, jotta voi hoitaa lastaan ja kotia.

Ja aah, pakko myöntää, että on jonkin verran ikävä sitä aikaa, kun saattoi tehdä mitä halusi riippumatta kenestäkään. Kyllä minä lastani toki rakastan enkä vaihtaisi tätä elämänvaihetta mihinkään. Mutta välillä olis kiva tehdä jotain älyllistä. Vajota muutamaksi tunniksi omien töidensä pariin ilman että kukaan tai mikään keskeyttää. Saada ahaa-elämys ja toteuttaa se.

Ehkä. Vielä. Joskus.

"Kahden edestä"

Raskausaikana sai kyllästymiseen saakka kuulla sitä ikivanhaa klisettä, että pitää syödä kahden edestä. Lisäenergian tarvehan raskaana ollessa on ihan minimaalinen siihen verrattuna, että tuplaisi omat syömisensä. Minulla ei itse asiassa edes juuri tehnyt mieli ruokaa odottaessa. Varsinkin ensimmäiset kuukaudet menivät pelkkiä salaatteja ja sosekeittoja napostellessa.

Imetysaika onkin sitten ollut jotain aivan muuta. Vastasyntyneen kanssa ravinnontarve ei ollut vielä ihan mahdoton, mutta reilun 6-kiloisen viikarin kanssa saa jo ihan tosissaan pitää huolta syömisistään. Ja ennen kaikkea juomisesta. Jos vähänkin tinkii, niin maidontuotanto alkaa hidastua.

Koko imetysaika on mennyt tähän asti tosi omituisesti. En oikeastaan ole tuntenut nälkää, mutta voin syödä melkein kuinka paljon tahansa tuntematta myöskään ähkyä. Ja vaikken ole ehtinyt kuntoilla tavalliseen tahtiin, raskauskilot ovat huvenneet jo melkein kokonaan pelkällä imetyksellä ja vauvanhoidolla.

Ja päivän aikana syön suurin piirtein seuraavasti. Kiskaisen reilun aamupalan kun jäppinen vetelee viimeisiä yöuniaan. Ekoilla päikkäreillä ehdin juuri tehdä lounaan ja keittää kahvin, jonka nautiskelen sopivassa välissä jonkinlaisen välipalan kanssa. Ennen iltapalaa uppoaa kevyesti vielä toinen lämminateria (tai joskus kylmä, kun ei ehdi lämmittämään) ja siihen vielä välipala päälle. Säännöllisin väliajoin iso lasi vettä. Siinä on imettävän äidin ruokalista.

Nyt minä syön oikeasti kahden edestä.

Tässä hetkessä

Nyt on tainnut suurin piirtein tulla pistettyä kirjalliseen muotoon ne ajatukset, joita pyörittelin ennen tämän blogin aloitusta. Toisin sanoen alun "takaumavaiheen" jälkeen luvassa on fiiliksiä tässä ja nyt.

Poika on nyt paria päivää vaille neljä kuukautta ja keskosuudesta muistuttaa enää oikeastaan rautalisä, jota edelleen päivittäin popsimme. Ensi viikon neuvolassa ajankohtaiseksi tulee kysymys kiinteiden aloittamisesta. Niitä nimittäin suositellaan keskosille jo nelikuisina.

Olen kuitenkin siinä käsityksessä, että jos iso keskonen kasvaa hyvin rintamaidolla, hänen kohdalla voidaan noudattaa täysaikaisten ravintosuosituksia. Siksi haluaisin nyt kuulla ammattilaisen mielipiteen asiasta. Itse olen sitä mieltä, että poikani pärjää vielä ihan hyvin äidinmaidolla ja voi odottaa hetken ennen kuin siirrytään muihin murkinoihin.

Toinen syy siihen, miksi kiinteät voisivat vielä odottaa, on allergiaepäilys, johon emme ole vielä saaneet varmuutta. Poika on mitä todennäköisimmin allergisoitunut jollekin tai joillekin ruoka-aineille, joita hän saa äidinmaidon kautta. Ennen kuin allergian syy varmuudella selviää (jos se koskaan selviää) en haluisi muita ruokia aloittaa.

Allergiasta kirjoitankn vielä erikseen, koska se on ollut aikamoinen riesa tässä viime viikkoina. Ja varmaan tulevinakin.

Maltti on valttia

Juuri ennen tämän blogin aloittamista sattui muutaman viikon tosi vaikea kausi. Siihen asti kaikki oli mennyt yllättävän hyvin ja luulin jo hallitsevani vauva-arjen. Sitten kaikki muuttui.

Näin jälkikäteen katsottuna mitään kamalaa ei tapahtunut. Kaikki pienet hankaluudet vain kasaantuivat yhteen ja yhtäkkiä helpolta tuntunut vauvan hoito olikin totaalisen uuvuttavaa.

Poikani oli tuolloin noin parin kuukauden ikäinen ja hänelle tuli ensimmäinen kunnon kasvupyrähdys. Se tarkoitti käytännössä sitä, että maidontuotannon lisäämiseksi hän söi todella tiheään. Imetysväli oli kolmen viikon ajan pisimmillään kaksi tuntia, lyhimmillään puoli tuntia.

Vaikka tuota tiheää syömistä ei kestänyt kuin kolmisen viikkoa, olin lopen uupunut, kärttyinen ja välillä vauvan pienikin itku oli saada mielen mustaksi. Vielä kun liian kovat pakkaset tekivät ulkoilun mahdottomaksi, tuntui kuin olisi ollut vangittuna omaan kotiinsa.

Onneksi noista tiheänsyömisenkausista varoiteltiin neuvolassa. Siksi jaksoin sitkeästi jatkaa imettämistä, vaikka välillä tuntui, että rinnat olivat edellisen syötön jäljiltä vielä ihan tiskirätit. Muutama ilta meni niin, että vuoroin syötiin ja itkettiin koko ilta. Mutta sitten onneksi helpotti ja maitoa alkoi tulla pienen miehen tarpeisiin nähden riittävästi.

Joka tapauksessa jonkin aikaa vauva-arki oli tosi mustaa. Tuntui niin turhauttavalta kun ei ehtinyt tehdä oikein mitään. Koko ajan oli kiinni lapsessa, ja ahdisti oikein tosissaan. Yritti kaikkensa ja silti tuntui epäonnistuneelta. Silloin sitä viimeistään tajusi, kuinka totaalisesti kotiäitiys voi irrottaa ihmisen entisestä elämästään, ystävistä, työyhteisöstä, omasta rauhasta ja vapaudesta tehdä asioita juuri silloin kun haluaa.

Pahinta on se, ettei tätä tajua ennen kuin on sen itse kokenut. Siksi kai isienkään on niin vaikeaa todella ymmärtää, miksi puoliso voi olla niin kärttyinen. Mies saa kuitenkin käydä töissä, olla osana työyhteisöään eikä hänen tarvitse niin totaalisesti irtautua aiemmasta elämästä, vaikka tietysti isienkin elämä muuttuu.

Kaikiein pahinta tuon muutaman viikon aikana oli se, etten tuntunut saavan kontaktia lapseeni. Olin tyhmyyksissäni jostain lukenut, että vauvat rakastavat yli kaiken ihmiskasvojen katsomista ja alkavat hymyillä viimeistään kuukauden ikäisinä. Kaiken muun hankaluuden keskellä tuntui tosi lohduttomalta, kun poikani käänsi katseensa pois, kun yritin saada häntä kontaktiin. Eikä hän hymyillyt kuin tahattomasti silmät kiinni. Vaikka kuinka yritin muistuttaa itselleni, että poika oli syntynyt 1,5 kuukautta etuajassa ja että lapset kehittyvät joka tapauksessa omassa tahdissaan, olin todella epätoivoinen.

Aivan turhaan. Muutaman viikon päästä helpotti. Poika ikään kuin "heräsi kuorestaan" 12 viikolla*: alkoi tulla kontaktiin ja nyt hän hymyilee ja naureskelee päivittäin. Lapsen "kehitykseen" kannattaa siis suhtautua maltilla, sillä jokainen kehittyy ajallaan. Ja keskosten kanssa, vaikka kaikki menisikin hyvin, maltti on todellakin tarpeen. Keskosten kehitystä seurataankin usein kalenteri-iän lisäksi myös korjatun iän, eli lasketusta ajasta katsotun iän perusteella.

Yhdellä keskustelupalstalla joku äiti kiteytti lasten erilaisuuden aika mainiolla tavalla. Palstalla tiedusteltiin, missä vaiheessa kunkin lapsi oli hymyillyt ensimmäisen kerran ja tämä äiti vastasi, ettei hänen poikansa juuri hymyillyt vieläkään. Ja ikää oli 8 vuotta.

Ruokavalio

Kun lapsi syntyy ennen aikojaan, häneltä jää keräämättä paljon tärkeitä ravintoaineita, joita kertyy erityisesti viimeisten raskausviikkojen aikana. Myös rasvakerros jää pienemmäksi kuin täysaikaisilla vauvoilla ja siksi isotkin keskoset ovat yleensä todella hoikkia "tavallisiin vauvoihin" verrattuna.

Mitä varhaisemmilla viikoilla lapsi syntyy, sitä enemmän hän tarvitsee erilaisia ravintolisiä sekä erikoiskorvikkeita. Imemistekniikka alkaa kehittyä vasta viikon 30 tienoilla ja siksi sitä ennen syntyneet vauvat syövät pääsäntöisesti äidinmaidonkorvikkeita. Isommat keskoset voivat aloittaa rintamaidon heti syntymän jälkeen.

Meillä on pärjätty ravinnon suhteen rintamaidolla, d-vitamiinilla ja rautatipoilla. Siinäkin on jo ihan tarpeeksi, joten symppaan kyllä erityisesti niiden keskosten vanhempia, joilla on tuon raudan ohella muitakin ravintolisiä muistettavana.

Näin muutaman kuukauden harjoittelun jälkeen elämä noiden tippojen kanssa alkaa jo sujua. Aluksi oli kyllä hankalaa, kun rauta ja d pitää antaa eri kerroilla ja rautaa vieläpä kahteen kertaan. Kuulostaa helpolta, mutta ainakin minulle se oli aluksi todella hankalaa, kun uusia asioita oli muutenkin niin paljon opittavana.

Kaiken lisäksi toi rauta (meillä käytössä Niferex -merkkinen) sotkee kaikki vaatteet eikä lähde millään irti pesussa. Tätähän ei missään kerrottu ja meni muutamat bodyt ja pesukerrat ennen kuin huomasin, että rautatahrat olivatkin ikuisia. Tai ainakaan vielä en ole toimivaa keinoa löytänyt niiden poistamiseksi. No, pieni murhe vaatteiden likaantuminen tietysti on esimerkiksi terveyden rinnalla, mutta ärsytti se silti.

Tällä hetkellä vajaan neljä kuisen vaavin kanssa mennään vielä pelkällä rintamaidolla, mutta reilun viikon päästä pitäisi sairaalan ohjeiden mukaan aloitella jo kiinteitä. Keskosten ruokavaliota käsitelleellä luennolla nimittäin kerrottiin, että keskoset tarvitsevat kasvun vauhdittamiseksi enemmän energiaa kuin täysiaikaiset ja siksi heidän siirtymistä rintamaidosta/korvikkeista kiinteisiin aikaistetaan.

Olen kahden vaiheilla. Toisaalta haluttaisi jo päästä kokeilemaan, miten soseet uppoaisivat, sillä vielä tällä hetkellä lapsen kehitys tuntuu niin hitaalta eikä mitään oikein tapahdu. Toisaalta taas poika kasvaa todella hyvin rintamaidolla eikä tunnu tarvitsevan muuta. Siksi kiinteät voisivat vielä hetken odottaa. Takaraivossa kummittelevat nimittäin pojan serkun syömisvaikeudet. Hän ei neljän kuukauden harjoittelun jälkeenkään suostu syömään muuta kuin rintamaitoa. Ja ikää on jo 8 kuukautta.

No, katsotaan mitä neuvolatäti sanoo.

Pienen vaatettaminen

Vaikka meidän poikamme onkin ns. iso keskonen, eli painoi syntyessään yli 1,5 kg, oli hänen vaatettaminen aluksi melko haastavaa. Hän tuntui hukkuvan pienimpiinkin vaatteisiin, vaipoista nyt puhumattakaan. Erityisen hankalaa oli asetella lasta turvakaukaloon, koska vartalon linjat peittyivät liian ison toppapussin sisään. Ensimmäisinä viikkoina ainoa automatka olikin sairaalasta kotiin tulo. Mikä tietysti oli muutenkin vaan hyväksi, sillä ei niin pienen kanssa ollut tarvetta muualla käydäkään kuin neuvolassa.

Pojalla oli syntymästään lähtien käytössä 50 cm ja 50/56 cm vaatteita. Enimmäkseen kietaisubodeja ja "sukkahousuja". Näillä pärjättiinkin sitten ensimmäiset 2 kuukautta. Aluksi kaikki näytti ja tuntui tosi isolta. Silti hämmästyin suuresti siinä vaiheessa kun nämä ensimmäiset vaatteet alkoivat käydä pieniksi. Aika menee niin hurjan nopeasti, vaikka siltä ei joka hetki tunnukaan.

Me saimme suurimman osan varsinkin noista pienimmistä vaatteista sukulaisilta ja ystäviltä. Onneksi, sillä en olisi millään ehtinyt hankkia riittävästi vaatetta ja toiseksi noin pieniä vaatteita tuntui olevan todella harvassa.

Nyt kun on ehtinyt jo enemmän kierrellä lastenvaatekauppoja ja selailla nettiä, pieniä vaatteita myyviä kauppojakin on sattunut kohdalle. Ainakin H&M, Lindex ja monet pelkästään lastenvaatteita myyvät kaupat tarjoavat kokoja 40 cm:stä alkaen.

Erityisesti on mainittava kohtalaisen uusi lastenvaatteisiin erikoistunut liike Beibamboo, josta oli juttua uusimmassa Vauva-lehdessä (2/2011). Beibamboon halusin mainita siksi, että heillä on oma mallistonsa keskosille. Se on kokoa 40 ja suunniteltu niin, että vaatteet rasittaisivat mahdollisimman vähän haurasta ihoa. Sivusaumoja ei ole ja pesulaput on sijoitettu vaatteiden ulkopuolelle. Materiaalina on luomubambu. Vaatteita voi ostamisen lisäksi myös vuokrata, mikä on mahtava idea, sillä usein nuo pienimmät vaatteet eivät täysaikaisilla lapsilla kestä kovin kauaa. Pienille keskosille taas nuo 40 cm vaatteet voivat mennä kuukausia.

Harmittavasti hoksasin Beibamboon vähän liian myöhään. Mutta ehkäpä meidän iso keskonen saa sieltä jonkun ihanan bambuvaatteen vaikka puolivuotislahjaksi...

"Voi kun on pieni"

Läheiset ja ystävät tuntuivat olevan paljon enemmän huolissaan ja pelokkaina lapsemme epätavallisesta syntymästä kuin minä ja mieheni. Moni kauhisteli vauva-arkemme hurjaa alkua ja osa varoi ottamasta yhteyttä liian aikaisin. Se oli tietysti ymmärrettävää, he kun eivät olleet läsnä synnytyksen jälkeisinä päivinä eivätkä olleet vielä nähneet lasta.

Meille keskosen syntymä oli kuitenkin mitä normaalein tapahtuma. Kun ei ollut aiempaa kokemusta synnyttämisestä eikä vauvoista, ei sillä lopulta ollut väliä, missä vaiheessa lapsi syntyi eikä silläkään, että hän ei heti päässyt äidin viereen eikä kotiin.

Tuo kauhistelu ei niinkään ärsyttänyt minua, mutta toinen, aivan yhtä inhimillinen tapa reagoida vauvoihin, sai ja saa minulla vieläkin karvat nousemaan pystyyn.

Vastasyntyneet ovat monen mielestä pieniä ja suloisia. Sen saa kuulla muutaman viikon ikäisen vauvan kanssa liikkuessa väsymiseen saakka. Mutta annas olla kun sinun lapsesi onkin keskonen ja hieman jäljessä vauvojen nykyisiä keskimittoja. Lapsesi onkin "pikkuruinen" tavallista pidempään.

Tämä on toki todella pieni murhe niihin kaikkiin oikeisiin vaivoihin verrattuna, joita monet pikkukeskoset vanhempineen joutuvat kokemaan. Silti on niin ärsyttävää, kun liikut kolmikuisen lapsesi kanssa ja ihmiset tulevat joko ääneen ihmettelemään, kuinka joku hullu äiti on lähtenyt vastasyntyneen kanssa heti ihmisten ilmoille, tai mulkoilee katseella, joka viestii samaa. "Noin pienen kanssa pitäisi olla vielä kotona."

No, onneksi tuntemattomien mielipiteistä ei tarvitse eikä kannata välittää. Äidinvaisto kyllä kertoo, milloin lapsen kanssa uskaltaa lähteä ulkomaailmaan. Enimmäkseen vaunuissa nukkuva vauva siitä tuskin kamalasti kärsii, sen sijaan neljän seinän sisälle jäänyt mamma saa kaupunkireissuista hirvittävästi energiaa ja niin tarpeellista vaihtelua normipäiviin. Ylös, ulos ja kartsalle!

Kotona

Poikamme pääsi yhdentoista sairaalassa vietetyn päivän jälkeen ns. kotisairaalaan. Toisin sanoen olimme normaalisti kotona, mutta kotisairaalan hoitajat kävivät muutaman päivän välein tsekkaamassa, että paino oli noussut riittävästi ja että kaikki oli kunnossa. Ja vaikka pelkäsin, ettei lapsi jaksaisi itse syödä riittävästi, kaikki menikin hyvin.

Sairaalassa ollessaan poikamme oli saanut säännöllisin väliajoin rintamaitoa sekä lisäksi pumpattua maitoa pullosta tai nenämahaletkun kautta. Kotona päätin heti siirtyä lapsentahtiseen täysimetykseen ja olisin halunnut varmistukseksi vaa'an, jotta sisään menevän ruoan määrää olisi jotenkin voinut tarkkailla. Aluksi meidän pitikin saada digivaaka sairaalasta lainaan, mutta lopulta aloitimme normaalin arjen ilman sitä. Nenämahaletku jätettiin varmuuden vuoksi vielä paikalleen.

Ihan käsittämättömällä tavalla poika voimistui parissa päivässä niin paljon, että jaksoikin syödä riittävästi, ja paino lähti nousuun. Imetyskin onnistui vaivatta kun sitä oli jo syntymästä asti harjoiteltu. Aluksi käytin apuna keskosille tarkoitettua rintakumia, mutta ensimmäisen kuukauden aikana sekin jäi pois.

Näin jälkeen päin ajateltuna ensimmäiset viikot kotona olivat helppoja. Poika söi, nukkui, huusi vaipanvaihdon aikana, ja taas söi ja nukkui. Silloin tietysti harmittelin, kun hän oli niin vähän valveilla, ja tuijotin häntä haltioituneena. Tuoreena äitinä olin innokas seurustelemaan vauvan kanssa ja ottamaan häneen kontaktia. Mutta hän tarvitsi edelleen lisää voimia ja käytti kaiken energiansa syömiseen ja uneen. Tuolloin sain ehkä hieman liian ruusuisen kuvan kotiäitinä olemisesta ja siitä, mitä kaikkea ehtii tekemään.

Voi kunpa olisin silloin osannut nauttia ja voi kuinka nyt osaisin nauttia tästä hetkestä ja sen hyvistä puolista. Tässä muutaman kuukauden aikana on nimittäin huomannut sen, että lapsen kasvaessa tilanteet muuttuvat koko ajan. Juuri kun luulet hallitsevasi tilanteen ja tuntevasi lapsesi päivärytmin, se muuttuukin ihan toisenlaiseksi. Siksipä mielestäni tärkein ominaisuus, jota vanhempana tarvitsee, on kyky joustaa muuttuvissa olosuhteissa ja taito sopeutua jatkuvasti uusiin tilanteisiin.

Keskospoika

Poika. 2,3 kiloa, 46,5 senttiä. Syntynyt viikoilla 34+0. Keskonen.

Hyvät viikot, hyvän kokoinen. Näin minulle kerrottiin. Ei siis syytä huoleen. Noin iso pikkuinen selviää kyllä.

Mutta mitä se tarkoittaa? Milloin hän pääsee keskoskaapista? Milloin hän saa nuo letkut pois päästään, jaloistaan ja nenästään? Ja ennen kaikkea, milloin hän pääsee kotiin?

Seurasi pitempiä päiviä kuin koskaan. Epätietoisuutta. Iloa. Valmistautumista ilman tarkkaa aikataulua. Ja kyyneliä päivän päätteeksi, kun lapsi piti jättää osastolle muiden hoidettavaksi. Sellaista surua en ole kokenut koskaan aiemmin. Surua, vaikka kaikki on hyvin.

Päivä päivältä vietin enemmän aikaa poikani kanssa. Opettelimme yhdessä olemista. Hän söi ja keräsi voimia. Minä odotin, että hän avaisi silmänsä. Kyynelehdin pieni rääpäle sylissäni ja soimasin itseäni. Ei näin ison ja hyvävointisen keskosen vanhempi saanut tällä tavoin itkeä. Meillähän oli kaikki hyvin. Toisin oli niillä, joiden lapset olivat syntyneet alle kilon painoisina, taistelleet hengityskoneissa ja ties kuinka vaikeiden sairauksien kanssa. Luin kertomuksia noista pienistä sisupusseista ja toistin itselleni, kuinka hyvin meillä oli asiat. Purin huulta ja koetin olla vahva. Mutta silmät kostuivat.

Ja sitä Hannele Huovin runoa tunki joka puolelta.

"Kun on oikein pieni,
voi istua lumihiutaleille 
ja liitää maailman tuulien teille,
kun on oikein pieni."

Ja kyyneleet valuivat taas pitkin poskia.

"Kun on oikein pieni" - pieni niin kuin keskonen, oikein korostetun pieni ja hauras, ennenaikainen, pieni kokoinen. Eihän sellaisella ole voimia elää. Näin minä tuon runon luin. Ja itkin. Vaikka minulla oli kaikki hyvin. Vaikka minulle toistettiin, että lapseni oli riittävän iso ja hyvillä viikoilla syntynyt.

Oli siinä puolensakin, että lapsi vietti ensimmäiset päivänsä osastolla. Ennenaikaisesti syntyneillä on aina suurempi riski erilaisiin vaivoihin ja sairaalassa apu oli heti saatavissa. Toiseksi sillä aikaa kun lapsi voimistui, minulla oli aikaa haalia kokoon riittävästi tarvikkeita vauvan kotiintuloa varten.

Nyt kun miettii, olimme aika etuoikeutettuja esikoisen vanhempia. Saimme kädestä pitäen opastusta vauvan hoitoon ja ennen kaikkea meidän ei heti tarvinnut ottaa täyttä hoitovastuuta lapsesta. Ensikertalaisten kysymyksiin sai heti vastauksen ja yöt olivat unta täynnä. Eräänlainen pehmeä laskeutuminen vanhemmuuteen, sanoisin.

Varauduimme kahteen viikkoon, selvisimme reilulla viikolla. Yhdentoista sairaalapäivän jälkeen saimme lapsen kotiin ja aloimme tavallisen vauvaperheen arjen. Ja nyt tuo rääpäle on ihan tavallinen vauva.

Jakautuminen

Olin vilpittömästi siinä uskossa, että raskauden aikana ehtii tottua ajatukseen äidiksi tulemisesta ja lapsen syntymästä. En kuuna päivänä olisi voinut kuvitella sen tulevan yllätyksenä. Mutta yllättynyt ja ihmeissäni olin, kun esikoiseni putkahti maailmaan 1,5 kuukautta ennen laskettua aikaa.

Kaikki ne suunnitelmat, jotka olin laatinut äitiysloman synnytystä edeltävälle ajalle peruuntuivat. Työt jäivät kesken. Suurin osa vauvakamoista oli vielä hankkimatta. Eniten kuitenkin harmitti se, että en ehtinyt lainkaan fiilistellä äidiksi tulemista. En saanut hiimailla yksin kotona yöpaidassa tarvitsematta lähteä mihinkään. En hypistellä pikkuruisia vauvan vaatteita kaupoissa enkä jumittua aiheeseen liittyville nettisivuille.

Minun äitiyteni alkoi kesken kaiken, parin päivän varoitusajalla. Eikä siinä kysytty olinko valmis.

Pieni poikani tupsahti maailman marraskuisena talviyönä. Hän rääkäisi pelokkaasti ja yritti kaiken sen liman keskeltä katsella minua. Siinä me tuijotimme toisiamme. Yhtä hämmentyneinä molemmat. Toinen pieni ja limainen, toinen iso ja voipunut. Meidän piti olla vielä yhtä, mutta olimmekin kaksi.

Ihmettelin, kuinka pitkään tuo pieni otus saikaan maata rinnallani ennen kuin kätilö ja isä veivät tulokkaan pesulle ja mitattavaksi. Rintaakin hänelle tarjottiin, mutta miten tuollainen ennen aikojaan kohdusta riistetty sintti olisi osannut muuta tehdä kuin hieman nuolaista rasvaista maitoa. Ja pian hän olikin jo poissa.

Päällimmäinen tunne synnytyksen jälkeen oli helpotus. Minun kannaltani jännittävin osuus oli ohi. Pääsin suihkuun, sain ruokaa ja nukahdin. Tässä vaiheessa jotain varmaan mietityttää, miltä mahtoi tuoreesta äidistä tuntua, kun vastasyntynyttä ei saanutkaan heti viereensä osastolle. Rehellisesti sanottuna olin vain ja ainoastaan tyytyväinen. Lapsi oli turvassa lämpimässä keskoskaapissa ja minä sain nukkua yöni rauhassa kaiken sen odotuksen ja uurastuksen jälkeen.

Uusi tilanne

Keskonen. Mitä se oikein tarkoittaa? Miten se poikkeaa "tavallisesta vauvasta"? Selviääkö se? Millaisia riskejä on olemassa? Kuinka pitkään hän on sairaalassa synnytyksen jälkeen, entä minä?

Näitä kysymyskiä - ja kymmeniä muita - pyöri mielessäni niinä reiluna kahtena päivänä ja yönä ennen kuin lapseni tuli maailmaan. Näin jälkeenpäin ajateltuna olin käsittämättömän levollinen. En osannut pelätä edessä siintävää synnytystä enkä juurikaan epäillyt selviäisikö lapseni. Tieto siitä, että viikot olivat hyvät ja painoarvio hyvä, valoivat minuun uskoa.

Ainoat kyyneleeni vuodatin silloin kun luin huonekaverilta lainaamaani Kevyt pienokainen -kirjaa. Vaikka tiesin, etten voisi vaikuttaa asioiden kulkuun mitenkään, halusin silti tietää, mitä keskosen (vaikkakin hyväkokoisen) vanhemmilla saattaisi olla odotettavissa. Kohtuullisen rauhallisista fiiliksistä huolimatta en voinut lukea kuivin silmin kertomuksia lapsen kuolemasta ja vaikeista hengityssairauksista. Lopulta sysäsin kirjan sivuun ja päätin ottaa vastaan sen, mitä tulee. Etukäteen murehtiminen on niin turhaa - mutta toisaalta niin inhimillistä.

Tärkein tukeni noina kahtena päivänä oli huonekaveri, jolla oli jo ennestään pari keskoslasta. Hänen kokemuksensa auttoivat ymmärtämään, että keskonen on lapsi siinä missä muutkin. Syntynyt meidän aikuisten mittapuulla ennen aikojaan, oman tahtonsa mukaisesti taas juuri silloin kun on tarkoitettu.

Anteeksi, mutta tämä tuli niin äkkiä

Käydessäni nukkumaan oli normisunnuntai. Edessä odotti puolitoista viikkoa duunia ennen äitiyslomalle siirtymistä. Työmotivaatio oli korkealla ja jumppakassi pakattuna. Tuona sunnuntaiyönä luonto päätti kuitenkin puolestani toisin.

Heräsin aamuyöstä siihen, että lapsivedet syöksyivät ulos kuin Niagaran putous. Unen ja valveen rajamailla en ihan ymmärtänyt mistä oli kysymys, mutta käsitin kuitenkin, että jotain oli tapahtumassa. Kömmittyäni vessaan yritin koota ajatuksiani samalla kun lievästi makealta tuoksahtava neste vaan jatkoi valumistaan.

"Raskausviikkoja 33+3. Vuotoa. Tai siis litrakaupalla nestettä. Ei kai tämä voi muutakaan olla kuin lapsivettä, mutta miten se nyt tässä vaiheessa tulee?"

Pyysin tähän omituiseen hetkeen herännyttä miestäni tuomaan minulle puhelimen ja päätin soittaa synnytyspolille. Numeron olin näppärästi tallettanut edellisenä iltana. Myös toinen onnenkantamoinen sattui kohdallemme hieman myöhemmin, kun lähdimme kohti sairaalaa. Ensilumi satoi sinä yönä ja peitti kaupungin valkeaan peittoonsa. Sanomattakin on selvää, että automme renkaat oli vaihdettu tuona marraskuisena sunnuntaina.

Lähtö sairaalaan oli kuin elokuvista. Mukana hätäisesti pakattu kassi, siltä varalta jos joudun jäämään sairaalaan. Ensimmäisten pakkasten jäädyttämä auton lukko, jota sulatimme vartin tulitikuilla. Juuri sataneen lumen peittämät kyltit, joiden takia seikkailimme sairaalan pihassa tovin ennen kuin lopulta löysimme perille.

Kaikesta sähellyksestä, hämmästyksestä ja epätietoisuudesta huolimatta (tai ehkä juuri niiden vuoksi) olin äärimmäisen rauhallinen. En panikoinut enkä hätäillyt.

Sairaalassa tilanne alkoi hahmottua. Kuten olin epäillytkin lapsivedet olivat menneet. Raskausviikkoni eivät olleet huonot jos nyt eivät hyvätkään. Tilanteen vakavuuden ymmärsin kuitenkin vasta silloin kun minut passitettiin vuodepotilaaksi osastolle. Nyt tiedän, että jos lapsivedet menevät viikoilla 33 ja jotain, sairaalaan todellakin jäädään.

Tavoitteena oli pitää tulokas parin päivän ajan kohdussa, jotta kortisoni ehtisi kypsyttää sikiön keuhkoja. Lääkekoktailiin kuuluivat lisäksi antibiotit ja supistustenestolääkkeet. Ruoka tuotiin sänkyyn, vessassa pääsi sentään käymään itsenäisesti.

Jouduttuani sänkypotilaaksi minulla reilut kaksi vuorokautta aikaa käsittää, että en jäisikään puolentoista viikon päästä äitiyslomalle, vaan tulisinkin äidiksi reilusti suunniteltua aiemmin. Minä olin saamassa keskosen.

Alku

Kun on ollut raskaana rapiat 7 kuukautta, ei lapsen syntymä voi tulla yllätyksenä. Näin minäkin ajattelin, kunnes tapahtui jotain, mikä muutti minua enemmän kuin mikään siihen asti.

Tämä blogi on paikka ajatuksille keskosuudesta, ennenaikaisesta synnytyksestä ja uudesta elämäntilanteesta ylipäänsä.

Samalla tämä on myös kertomus siitä, millaisia tuntoja kotiäidiksi siirtyminen herättää ihmisessä, jolle työ ei ole vain ansaitsemiskeino - vaan elämäntapa. Luvassa on tuskin mitään täysin uutta, mutta toivottavasti jotain, josta voisi olla jollekin toiselle apua vastaavassa tilanteessa.