keskiviikko 23. helmikuuta 2011

"Voi kun on pieni"

Läheiset ja ystävät tuntuivat olevan paljon enemmän huolissaan ja pelokkaina lapsemme epätavallisesta syntymästä kuin minä ja mieheni. Moni kauhisteli vauva-arkemme hurjaa alkua ja osa varoi ottamasta yhteyttä liian aikaisin. Se oli tietysti ymmärrettävää, he kun eivät olleet läsnä synnytyksen jälkeisinä päivinä eivätkä olleet vielä nähneet lasta.

Meille keskosen syntymä oli kuitenkin mitä normaalein tapahtuma. Kun ei ollut aiempaa kokemusta synnyttämisestä eikä vauvoista, ei sillä lopulta ollut väliä, missä vaiheessa lapsi syntyi eikä silläkään, että hän ei heti päässyt äidin viereen eikä kotiin.

Tuo kauhistelu ei niinkään ärsyttänyt minua, mutta toinen, aivan yhtä inhimillinen tapa reagoida vauvoihin, sai ja saa minulla vieläkin karvat nousemaan pystyyn.

Vastasyntyneet ovat monen mielestä pieniä ja suloisia. Sen saa kuulla muutaman viikon ikäisen vauvan kanssa liikkuessa väsymiseen saakka. Mutta annas olla kun sinun lapsesi onkin keskonen ja hieman jäljessä vauvojen nykyisiä keskimittoja. Lapsesi onkin "pikkuruinen" tavallista pidempään.

Tämä on toki todella pieni murhe niihin kaikkiin oikeisiin vaivoihin verrattuna, joita monet pikkukeskoset vanhempineen joutuvat kokemaan. Silti on niin ärsyttävää, kun liikut kolmikuisen lapsesi kanssa ja ihmiset tulevat joko ääneen ihmettelemään, kuinka joku hullu äiti on lähtenyt vastasyntyneen kanssa heti ihmisten ilmoille, tai mulkoilee katseella, joka viestii samaa. "Noin pienen kanssa pitäisi olla vielä kotona."

No, onneksi tuntemattomien mielipiteistä ei tarvitse eikä kannata välittää. Äidinvaisto kyllä kertoo, milloin lapsen kanssa uskaltaa lähteä ulkomaailmaan. Enimmäkseen vaunuissa nukkuva vauva siitä tuskin kamalasti kärsii, sen sijaan neljän seinän sisälle jäänyt mamma saa kaupunkireissuista hirvittävästi energiaa ja niin tarpeellista vaihtelua normipäiviin. Ylös, ulos ja kartsalle!

Ei kommentteja: