Vaikka meidän poikamme onkin ns. iso keskonen, eli painoi syntyessään yli 1,5 kg, oli hänen vaatettaminen aluksi melko haastavaa. Hän tuntui hukkuvan pienimpiinkin vaatteisiin, vaipoista nyt puhumattakaan. Erityisen hankalaa oli asetella lasta turvakaukaloon, koska vartalon linjat peittyivät liian ison toppapussin sisään. Ensimmäisinä viikkoina ainoa automatka olikin sairaalasta kotiin tulo. Mikä tietysti oli muutenkin vaan hyväksi, sillä ei niin pienen kanssa ollut tarvetta muualla käydäkään kuin neuvolassa.
Pojalla oli syntymästään lähtien käytössä 50 cm ja 50/56 cm vaatteita. Enimmäkseen kietaisubodeja ja "sukkahousuja". Näillä pärjättiinkin sitten ensimmäiset 2 kuukautta. Aluksi kaikki näytti ja tuntui tosi isolta. Silti hämmästyin suuresti siinä vaiheessa kun nämä ensimmäiset vaatteet alkoivat käydä pieniksi. Aika menee niin hurjan nopeasti, vaikka siltä ei joka hetki tunnukaan.
Me saimme suurimman osan varsinkin noista pienimmistä vaatteista sukulaisilta ja ystäviltä. Onneksi, sillä en olisi millään ehtinyt hankkia riittävästi vaatetta ja toiseksi noin pieniä vaatteita tuntui olevan todella harvassa.
Nyt kun on ehtinyt jo enemmän kierrellä lastenvaatekauppoja ja selailla nettiä, pieniä vaatteita myyviä kauppojakin on sattunut kohdalle. Ainakin H&M, Lindex ja monet pelkästään lastenvaatteita myyvät kaupat tarjoavat kokoja 40 cm:stä alkaen.
Erityisesti on mainittava kohtalaisen uusi lastenvaatteisiin erikoistunut liike Beibamboo, josta oli juttua uusimmassa Vauva-lehdessä (2/2011). Beibamboon halusin mainita siksi, että heillä on oma mallistonsa keskosille. Se on kokoa 40 ja suunniteltu niin, että vaatteet rasittaisivat mahdollisimman vähän haurasta ihoa. Sivusaumoja ei ole ja pesulaput on sijoitettu vaatteiden ulkopuolelle. Materiaalina on luomubambu. Vaatteita voi ostamisen lisäksi myös vuokrata, mikä on mahtava idea, sillä usein nuo pienimmät vaatteet eivät täysaikaisilla lapsilla kestä kovin kauaa. Pienille keskosille taas nuo 40 cm vaatteet voivat mennä kuukausia.
Harmittavasti hoksasin Beibamboon vähän liian myöhään. Mutta ehkäpä meidän iso keskonen saa sieltä jonkun ihanan bambuvaatteen vaikka puolivuotislahjaksi...
perjantai 25. helmikuuta 2011
keskiviikko 23. helmikuuta 2011
"Voi kun on pieni"
Läheiset ja ystävät tuntuivat olevan paljon enemmän huolissaan ja pelokkaina lapsemme epätavallisesta syntymästä kuin minä ja mieheni. Moni kauhisteli vauva-arkemme hurjaa alkua ja osa varoi ottamasta yhteyttä liian aikaisin. Se oli tietysti ymmärrettävää, he kun eivät olleet läsnä synnytyksen jälkeisinä päivinä eivätkä olleet vielä nähneet lasta.
Meille keskosen syntymä oli kuitenkin mitä normaalein tapahtuma. Kun ei ollut aiempaa kokemusta synnyttämisestä eikä vauvoista, ei sillä lopulta ollut väliä, missä vaiheessa lapsi syntyi eikä silläkään, että hän ei heti päässyt äidin viereen eikä kotiin.
Tuo kauhistelu ei niinkään ärsyttänyt minua, mutta toinen, aivan yhtä inhimillinen tapa reagoida vauvoihin, sai ja saa minulla vieläkin karvat nousemaan pystyyn.
Vastasyntyneet ovat monen mielestä pieniä ja suloisia. Sen saa kuulla muutaman viikon ikäisen vauvan kanssa liikkuessa väsymiseen saakka. Mutta annas olla kun sinun lapsesi onkin keskonen ja hieman jäljessä vauvojen nykyisiä keskimittoja. Lapsesi onkin "pikkuruinen" tavallista pidempään.
Tämä on toki todella pieni murhe niihin kaikkiin oikeisiin vaivoihin verrattuna, joita monet pikkukeskoset vanhempineen joutuvat kokemaan. Silti on niin ärsyttävää, kun liikut kolmikuisen lapsesi kanssa ja ihmiset tulevat joko ääneen ihmettelemään, kuinka joku hullu äiti on lähtenyt vastasyntyneen kanssa heti ihmisten ilmoille, tai mulkoilee katseella, joka viestii samaa. "Noin pienen kanssa pitäisi olla vielä kotona."
No, onneksi tuntemattomien mielipiteistä ei tarvitse eikä kannata välittää. Äidinvaisto kyllä kertoo, milloin lapsen kanssa uskaltaa lähteä ulkomaailmaan. Enimmäkseen vaunuissa nukkuva vauva siitä tuskin kamalasti kärsii, sen sijaan neljän seinän sisälle jäänyt mamma saa kaupunkireissuista hirvittävästi energiaa ja niin tarpeellista vaihtelua normipäiviin. Ylös, ulos ja kartsalle!
Meille keskosen syntymä oli kuitenkin mitä normaalein tapahtuma. Kun ei ollut aiempaa kokemusta synnyttämisestä eikä vauvoista, ei sillä lopulta ollut väliä, missä vaiheessa lapsi syntyi eikä silläkään, että hän ei heti päässyt äidin viereen eikä kotiin.
Tuo kauhistelu ei niinkään ärsyttänyt minua, mutta toinen, aivan yhtä inhimillinen tapa reagoida vauvoihin, sai ja saa minulla vieläkin karvat nousemaan pystyyn.
Vastasyntyneet ovat monen mielestä pieniä ja suloisia. Sen saa kuulla muutaman viikon ikäisen vauvan kanssa liikkuessa väsymiseen saakka. Mutta annas olla kun sinun lapsesi onkin keskonen ja hieman jäljessä vauvojen nykyisiä keskimittoja. Lapsesi onkin "pikkuruinen" tavallista pidempään.
Tämä on toki todella pieni murhe niihin kaikkiin oikeisiin vaivoihin verrattuna, joita monet pikkukeskoset vanhempineen joutuvat kokemaan. Silti on niin ärsyttävää, kun liikut kolmikuisen lapsesi kanssa ja ihmiset tulevat joko ääneen ihmettelemään, kuinka joku hullu äiti on lähtenyt vastasyntyneen kanssa heti ihmisten ilmoille, tai mulkoilee katseella, joka viestii samaa. "Noin pienen kanssa pitäisi olla vielä kotona."
No, onneksi tuntemattomien mielipiteistä ei tarvitse eikä kannata välittää. Äidinvaisto kyllä kertoo, milloin lapsen kanssa uskaltaa lähteä ulkomaailmaan. Enimmäkseen vaunuissa nukkuva vauva siitä tuskin kamalasti kärsii, sen sijaan neljän seinän sisälle jäänyt mamma saa kaupunkireissuista hirvittävästi energiaa ja niin tarpeellista vaihtelua normipäiviin. Ylös, ulos ja kartsalle!
tiistai 22. helmikuuta 2011
Kotona
Poikamme pääsi yhdentoista sairaalassa vietetyn päivän jälkeen ns. kotisairaalaan. Toisin sanoen olimme normaalisti kotona, mutta kotisairaalan hoitajat kävivät muutaman päivän välein tsekkaamassa, että paino oli noussut riittävästi ja että kaikki oli kunnossa. Ja vaikka pelkäsin, ettei lapsi jaksaisi itse syödä riittävästi, kaikki menikin hyvin.
Sairaalassa ollessaan poikamme oli saanut säännöllisin väliajoin rintamaitoa sekä lisäksi pumpattua maitoa pullosta tai nenämahaletkun kautta. Kotona päätin heti siirtyä lapsentahtiseen täysimetykseen ja olisin halunnut varmistukseksi vaa'an, jotta sisään menevän ruoan määrää olisi jotenkin voinut tarkkailla. Aluksi meidän pitikin saada digivaaka sairaalasta lainaan, mutta lopulta aloitimme normaalin arjen ilman sitä. Nenämahaletku jätettiin varmuuden vuoksi vielä paikalleen.
Ihan käsittämättömällä tavalla poika voimistui parissa päivässä niin paljon, että jaksoikin syödä riittävästi, ja paino lähti nousuun. Imetyskin onnistui vaivatta kun sitä oli jo syntymästä asti harjoiteltu. Aluksi käytin apuna keskosille tarkoitettua rintakumia, mutta ensimmäisen kuukauden aikana sekin jäi pois.
Näin jälkeen päin ajateltuna ensimmäiset viikot kotona olivat helppoja. Poika söi, nukkui, huusi vaipanvaihdon aikana, ja taas söi ja nukkui. Silloin tietysti harmittelin, kun hän oli niin vähän valveilla, ja tuijotin häntä haltioituneena. Tuoreena äitinä olin innokas seurustelemaan vauvan kanssa ja ottamaan häneen kontaktia. Mutta hän tarvitsi edelleen lisää voimia ja käytti kaiken energiansa syömiseen ja uneen. Tuolloin sain ehkä hieman liian ruusuisen kuvan kotiäitinä olemisesta ja siitä, mitä kaikkea ehtii tekemään.
Voi kunpa olisin silloin osannut nauttia ja voi kuinka nyt osaisin nauttia tästä hetkestä ja sen hyvistä puolista. Tässä muutaman kuukauden aikana on nimittäin huomannut sen, että lapsen kasvaessa tilanteet muuttuvat koko ajan. Juuri kun luulet hallitsevasi tilanteen ja tuntevasi lapsesi päivärytmin, se muuttuukin ihan toisenlaiseksi. Siksipä mielestäni tärkein ominaisuus, jota vanhempana tarvitsee, on kyky joustaa muuttuvissa olosuhteissa ja taito sopeutua jatkuvasti uusiin tilanteisiin.
Sairaalassa ollessaan poikamme oli saanut säännöllisin väliajoin rintamaitoa sekä lisäksi pumpattua maitoa pullosta tai nenämahaletkun kautta. Kotona päätin heti siirtyä lapsentahtiseen täysimetykseen ja olisin halunnut varmistukseksi vaa'an, jotta sisään menevän ruoan määrää olisi jotenkin voinut tarkkailla. Aluksi meidän pitikin saada digivaaka sairaalasta lainaan, mutta lopulta aloitimme normaalin arjen ilman sitä. Nenämahaletku jätettiin varmuuden vuoksi vielä paikalleen.
Ihan käsittämättömällä tavalla poika voimistui parissa päivässä niin paljon, että jaksoikin syödä riittävästi, ja paino lähti nousuun. Imetyskin onnistui vaivatta kun sitä oli jo syntymästä asti harjoiteltu. Aluksi käytin apuna keskosille tarkoitettua rintakumia, mutta ensimmäisen kuukauden aikana sekin jäi pois.
Näin jälkeen päin ajateltuna ensimmäiset viikot kotona olivat helppoja. Poika söi, nukkui, huusi vaipanvaihdon aikana, ja taas söi ja nukkui. Silloin tietysti harmittelin, kun hän oli niin vähän valveilla, ja tuijotin häntä haltioituneena. Tuoreena äitinä olin innokas seurustelemaan vauvan kanssa ja ottamaan häneen kontaktia. Mutta hän tarvitsi edelleen lisää voimia ja käytti kaiken energiansa syömiseen ja uneen. Tuolloin sain ehkä hieman liian ruusuisen kuvan kotiäitinä olemisesta ja siitä, mitä kaikkea ehtii tekemään.
Voi kunpa olisin silloin osannut nauttia ja voi kuinka nyt osaisin nauttia tästä hetkestä ja sen hyvistä puolista. Tässä muutaman kuukauden aikana on nimittäin huomannut sen, että lapsen kasvaessa tilanteet muuttuvat koko ajan. Juuri kun luulet hallitsevasi tilanteen ja tuntevasi lapsesi päivärytmin, se muuttuukin ihan toisenlaiseksi. Siksipä mielestäni tärkein ominaisuus, jota vanhempana tarvitsee, on kyky joustaa muuttuvissa olosuhteissa ja taito sopeutua jatkuvasti uusiin tilanteisiin.
maanantai 21. helmikuuta 2011
Keskospoika
Poika. 2,3 kiloa, 46,5 senttiä. Syntynyt viikoilla 34+0. Keskonen.
Hyvät viikot, hyvän kokoinen. Näin minulle kerrottiin. Ei siis syytä huoleen. Noin iso pikkuinen selviää kyllä.
Mutta mitä se tarkoittaa? Milloin hän pääsee keskoskaapista? Milloin hän saa nuo letkut pois päästään, jaloistaan ja nenästään? Ja ennen kaikkea, milloin hän pääsee kotiin?
Seurasi pitempiä päiviä kuin koskaan. Epätietoisuutta. Iloa. Valmistautumista ilman tarkkaa aikataulua. Ja kyyneliä päivän päätteeksi, kun lapsi piti jättää osastolle muiden hoidettavaksi. Sellaista surua en ole kokenut koskaan aiemmin. Surua, vaikka kaikki on hyvin.
Päivä päivältä vietin enemmän aikaa poikani kanssa. Opettelimme yhdessä olemista. Hän söi ja keräsi voimia. Minä odotin, että hän avaisi silmänsä. Kyynelehdin pieni rääpäle sylissäni ja soimasin itseäni. Ei näin ison ja hyvävointisen keskosen vanhempi saanut tällä tavoin itkeä. Meillähän oli kaikki hyvin. Toisin oli niillä, joiden lapset olivat syntyneet alle kilon painoisina, taistelleet hengityskoneissa ja ties kuinka vaikeiden sairauksien kanssa. Luin kertomuksia noista pienistä sisupusseista ja toistin itselleni, kuinka hyvin meillä oli asiat. Purin huulta ja koetin olla vahva. Mutta silmät kostuivat.
Ja sitä Hannele Huovin runoa tunki joka puolelta.
"Kun on oikein pieni,
voi istua lumihiutaleille
ja liitää maailman tuulien teille,
kun on oikein pieni."
Ja kyyneleet valuivat taas pitkin poskia.
"Kun on oikein pieni" - pieni niin kuin keskonen, oikein korostetun pieni ja hauras, ennenaikainen, pieni kokoinen. Eihän sellaisella ole voimia elää. Näin minä tuon runon luin. Ja itkin. Vaikka minulla oli kaikki hyvin. Vaikka minulle toistettiin, että lapseni oli riittävän iso ja hyvillä viikoilla syntynyt.
Oli siinä puolensakin, että lapsi vietti ensimmäiset päivänsä osastolla. Ennenaikaisesti syntyneillä on aina suurempi riski erilaisiin vaivoihin ja sairaalassa apu oli heti saatavissa. Toiseksi sillä aikaa kun lapsi voimistui, minulla oli aikaa haalia kokoon riittävästi tarvikkeita vauvan kotiintuloa varten.
Nyt kun miettii, olimme aika etuoikeutettuja esikoisen vanhempia. Saimme kädestä pitäen opastusta vauvan hoitoon ja ennen kaikkea meidän ei heti tarvinnut ottaa täyttä hoitovastuuta lapsesta. Ensikertalaisten kysymyksiin sai heti vastauksen ja yöt olivat unta täynnä. Eräänlainen pehmeä laskeutuminen vanhemmuuteen, sanoisin.
Varauduimme kahteen viikkoon, selvisimme reilulla viikolla. Yhdentoista sairaalapäivän jälkeen saimme lapsen kotiin ja aloimme tavallisen vauvaperheen arjen. Ja nyt tuo rääpäle on ihan tavallinen vauva.
Hyvät viikot, hyvän kokoinen. Näin minulle kerrottiin. Ei siis syytä huoleen. Noin iso pikkuinen selviää kyllä.
Mutta mitä se tarkoittaa? Milloin hän pääsee keskoskaapista? Milloin hän saa nuo letkut pois päästään, jaloistaan ja nenästään? Ja ennen kaikkea, milloin hän pääsee kotiin?
Seurasi pitempiä päiviä kuin koskaan. Epätietoisuutta. Iloa. Valmistautumista ilman tarkkaa aikataulua. Ja kyyneliä päivän päätteeksi, kun lapsi piti jättää osastolle muiden hoidettavaksi. Sellaista surua en ole kokenut koskaan aiemmin. Surua, vaikka kaikki on hyvin.
Päivä päivältä vietin enemmän aikaa poikani kanssa. Opettelimme yhdessä olemista. Hän söi ja keräsi voimia. Minä odotin, että hän avaisi silmänsä. Kyynelehdin pieni rääpäle sylissäni ja soimasin itseäni. Ei näin ison ja hyvävointisen keskosen vanhempi saanut tällä tavoin itkeä. Meillähän oli kaikki hyvin. Toisin oli niillä, joiden lapset olivat syntyneet alle kilon painoisina, taistelleet hengityskoneissa ja ties kuinka vaikeiden sairauksien kanssa. Luin kertomuksia noista pienistä sisupusseista ja toistin itselleni, kuinka hyvin meillä oli asiat. Purin huulta ja koetin olla vahva. Mutta silmät kostuivat.
Ja sitä Hannele Huovin runoa tunki joka puolelta.
"Kun on oikein pieni,
voi istua lumihiutaleille
ja liitää maailman tuulien teille,
kun on oikein pieni."
Ja kyyneleet valuivat taas pitkin poskia.
"Kun on oikein pieni" - pieni niin kuin keskonen, oikein korostetun pieni ja hauras, ennenaikainen, pieni kokoinen. Eihän sellaisella ole voimia elää. Näin minä tuon runon luin. Ja itkin. Vaikka minulla oli kaikki hyvin. Vaikka minulle toistettiin, että lapseni oli riittävän iso ja hyvillä viikoilla syntynyt.
Oli siinä puolensakin, että lapsi vietti ensimmäiset päivänsä osastolla. Ennenaikaisesti syntyneillä on aina suurempi riski erilaisiin vaivoihin ja sairaalassa apu oli heti saatavissa. Toiseksi sillä aikaa kun lapsi voimistui, minulla oli aikaa haalia kokoon riittävästi tarvikkeita vauvan kotiintuloa varten.
Nyt kun miettii, olimme aika etuoikeutettuja esikoisen vanhempia. Saimme kädestä pitäen opastusta vauvan hoitoon ja ennen kaikkea meidän ei heti tarvinnut ottaa täyttä hoitovastuuta lapsesta. Ensikertalaisten kysymyksiin sai heti vastauksen ja yöt olivat unta täynnä. Eräänlainen pehmeä laskeutuminen vanhemmuuteen, sanoisin.
Varauduimme kahteen viikkoon, selvisimme reilulla viikolla. Yhdentoista sairaalapäivän jälkeen saimme lapsen kotiin ja aloimme tavallisen vauvaperheen arjen. Ja nyt tuo rääpäle on ihan tavallinen vauva.
lauantai 19. helmikuuta 2011
Jakautuminen
Olin vilpittömästi siinä uskossa, että raskauden aikana ehtii tottua ajatukseen äidiksi tulemisesta ja lapsen syntymästä. En kuuna päivänä olisi voinut kuvitella sen tulevan yllätyksenä. Mutta yllättynyt ja ihmeissäni olin, kun esikoiseni putkahti maailmaan 1,5 kuukautta ennen laskettua aikaa.
Kaikki ne suunnitelmat, jotka olin laatinut äitiysloman synnytystä edeltävälle ajalle peruuntuivat. Työt jäivät kesken. Suurin osa vauvakamoista oli vielä hankkimatta. Eniten kuitenkin harmitti se, että en ehtinyt lainkaan fiilistellä äidiksi tulemista. En saanut hiimailla yksin kotona yöpaidassa tarvitsematta lähteä mihinkään. En hypistellä pikkuruisia vauvan vaatteita kaupoissa enkä jumittua aiheeseen liittyville nettisivuille.
Minun äitiyteni alkoi kesken kaiken, parin päivän varoitusajalla. Eikä siinä kysytty olinko valmis.
Pieni poikani tupsahti maailman marraskuisena talviyönä. Hän rääkäisi pelokkaasti ja yritti kaiken sen liman keskeltä katsella minua. Siinä me tuijotimme toisiamme. Yhtä hämmentyneinä molemmat. Toinen pieni ja limainen, toinen iso ja voipunut. Meidän piti olla vielä yhtä, mutta olimmekin kaksi.
Ihmettelin, kuinka pitkään tuo pieni otus saikaan maata rinnallani ennen kuin kätilö ja isä veivät tulokkaan pesulle ja mitattavaksi. Rintaakin hänelle tarjottiin, mutta miten tuollainen ennen aikojaan kohdusta riistetty sintti olisi osannut muuta tehdä kuin hieman nuolaista rasvaista maitoa. Ja pian hän olikin jo poissa.
Päällimmäinen tunne synnytyksen jälkeen oli helpotus. Minun kannaltani jännittävin osuus oli ohi. Pääsin suihkuun, sain ruokaa ja nukahdin. Tässä vaiheessa jotain varmaan mietityttää, miltä mahtoi tuoreesta äidistä tuntua, kun vastasyntynyttä ei saanutkaan heti viereensä osastolle. Rehellisesti sanottuna olin vain ja ainoastaan tyytyväinen. Lapsi oli turvassa lämpimässä keskoskaapissa ja minä sain nukkua yöni rauhassa kaiken sen odotuksen ja uurastuksen jälkeen.
Kaikki ne suunnitelmat, jotka olin laatinut äitiysloman synnytystä edeltävälle ajalle peruuntuivat. Työt jäivät kesken. Suurin osa vauvakamoista oli vielä hankkimatta. Eniten kuitenkin harmitti se, että en ehtinyt lainkaan fiilistellä äidiksi tulemista. En saanut hiimailla yksin kotona yöpaidassa tarvitsematta lähteä mihinkään. En hypistellä pikkuruisia vauvan vaatteita kaupoissa enkä jumittua aiheeseen liittyville nettisivuille.
Minun äitiyteni alkoi kesken kaiken, parin päivän varoitusajalla. Eikä siinä kysytty olinko valmis.
Pieni poikani tupsahti maailman marraskuisena talviyönä. Hän rääkäisi pelokkaasti ja yritti kaiken sen liman keskeltä katsella minua. Siinä me tuijotimme toisiamme. Yhtä hämmentyneinä molemmat. Toinen pieni ja limainen, toinen iso ja voipunut. Meidän piti olla vielä yhtä, mutta olimmekin kaksi.
Ihmettelin, kuinka pitkään tuo pieni otus saikaan maata rinnallani ennen kuin kätilö ja isä veivät tulokkaan pesulle ja mitattavaksi. Rintaakin hänelle tarjottiin, mutta miten tuollainen ennen aikojaan kohdusta riistetty sintti olisi osannut muuta tehdä kuin hieman nuolaista rasvaista maitoa. Ja pian hän olikin jo poissa.
Päällimmäinen tunne synnytyksen jälkeen oli helpotus. Minun kannaltani jännittävin osuus oli ohi. Pääsin suihkuun, sain ruokaa ja nukahdin. Tässä vaiheessa jotain varmaan mietityttää, miltä mahtoi tuoreesta äidistä tuntua, kun vastasyntynyttä ei saanutkaan heti viereensä osastolle. Rehellisesti sanottuna olin vain ja ainoastaan tyytyväinen. Lapsi oli turvassa lämpimässä keskoskaapissa ja minä sain nukkua yöni rauhassa kaiken sen odotuksen ja uurastuksen jälkeen.
torstai 17. helmikuuta 2011
Uusi tilanne
Keskonen. Mitä se oikein tarkoittaa? Miten se poikkeaa "tavallisesta vauvasta"? Selviääkö se? Millaisia riskejä on olemassa? Kuinka pitkään hän on sairaalassa synnytyksen jälkeen, entä minä?
Näitä kysymyskiä - ja kymmeniä muita - pyöri mielessäni niinä reiluna kahtena päivänä ja yönä ennen kuin lapseni tuli maailmaan. Näin jälkeenpäin ajateltuna olin käsittämättömän levollinen. En osannut pelätä edessä siintävää synnytystä enkä juurikaan epäillyt selviäisikö lapseni. Tieto siitä, että viikot olivat hyvät ja painoarvio hyvä, valoivat minuun uskoa.
Ainoat kyyneleeni vuodatin silloin kun luin huonekaverilta lainaamaani Kevyt pienokainen -kirjaa. Vaikka tiesin, etten voisi vaikuttaa asioiden kulkuun mitenkään, halusin silti tietää, mitä keskosen (vaikkakin hyväkokoisen) vanhemmilla saattaisi olla odotettavissa. Kohtuullisen rauhallisista fiiliksistä huolimatta en voinut lukea kuivin silmin kertomuksia lapsen kuolemasta ja vaikeista hengityssairauksista. Lopulta sysäsin kirjan sivuun ja päätin ottaa vastaan sen, mitä tulee. Etukäteen murehtiminen on niin turhaa - mutta toisaalta niin inhimillistä.
Tärkein tukeni noina kahtena päivänä oli huonekaveri, jolla oli jo ennestään pari keskoslasta. Hänen kokemuksensa auttoivat ymmärtämään, että keskonen on lapsi siinä missä muutkin. Syntynyt meidän aikuisten mittapuulla ennen aikojaan, oman tahtonsa mukaisesti taas juuri silloin kun on tarkoitettu.
Näitä kysymyskiä - ja kymmeniä muita - pyöri mielessäni niinä reiluna kahtena päivänä ja yönä ennen kuin lapseni tuli maailmaan. Näin jälkeenpäin ajateltuna olin käsittämättömän levollinen. En osannut pelätä edessä siintävää synnytystä enkä juurikaan epäillyt selviäisikö lapseni. Tieto siitä, että viikot olivat hyvät ja painoarvio hyvä, valoivat minuun uskoa.
Ainoat kyyneleeni vuodatin silloin kun luin huonekaverilta lainaamaani Kevyt pienokainen -kirjaa. Vaikka tiesin, etten voisi vaikuttaa asioiden kulkuun mitenkään, halusin silti tietää, mitä keskosen (vaikkakin hyväkokoisen) vanhemmilla saattaisi olla odotettavissa. Kohtuullisen rauhallisista fiiliksistä huolimatta en voinut lukea kuivin silmin kertomuksia lapsen kuolemasta ja vaikeista hengityssairauksista. Lopulta sysäsin kirjan sivuun ja päätin ottaa vastaan sen, mitä tulee. Etukäteen murehtiminen on niin turhaa - mutta toisaalta niin inhimillistä.
Tärkein tukeni noina kahtena päivänä oli huonekaveri, jolla oli jo ennestään pari keskoslasta. Hänen kokemuksensa auttoivat ymmärtämään, että keskonen on lapsi siinä missä muutkin. Syntynyt meidän aikuisten mittapuulla ennen aikojaan, oman tahtonsa mukaisesti taas juuri silloin kun on tarkoitettu.
keskiviikko 16. helmikuuta 2011
Anteeksi, mutta tämä tuli niin äkkiä
Käydessäni nukkumaan oli normisunnuntai. Edessä odotti puolitoista viikkoa duunia ennen äitiyslomalle siirtymistä. Työmotivaatio oli korkealla ja jumppakassi pakattuna. Tuona sunnuntaiyönä luonto päätti kuitenkin puolestani toisin.
Heräsin aamuyöstä siihen, että lapsivedet syöksyivät ulos kuin Niagaran putous. Unen ja valveen rajamailla en ihan ymmärtänyt mistä oli kysymys, mutta käsitin kuitenkin, että jotain oli tapahtumassa. Kömmittyäni vessaan yritin koota ajatuksiani samalla kun lievästi makealta tuoksahtava neste vaan jatkoi valumistaan.
"Raskausviikkoja 33+3. Vuotoa. Tai siis litrakaupalla nestettä. Ei kai tämä voi muutakaan olla kuin lapsivettä, mutta miten se nyt tässä vaiheessa tulee?"
Pyysin tähän omituiseen hetkeen herännyttä miestäni tuomaan minulle puhelimen ja päätin soittaa synnytyspolille. Numeron olin näppärästi tallettanut edellisenä iltana. Myös toinen onnenkantamoinen sattui kohdallemme hieman myöhemmin, kun lähdimme kohti sairaalaa. Ensilumi satoi sinä yönä ja peitti kaupungin valkeaan peittoonsa. Sanomattakin on selvää, että automme renkaat oli vaihdettu tuona marraskuisena sunnuntaina.
Lähtö sairaalaan oli kuin elokuvista. Mukana hätäisesti pakattu kassi, siltä varalta jos joudun jäämään sairaalaan. Ensimmäisten pakkasten jäädyttämä auton lukko, jota sulatimme vartin tulitikuilla. Juuri sataneen lumen peittämät kyltit, joiden takia seikkailimme sairaalan pihassa tovin ennen kuin lopulta löysimme perille.
Kaikesta sähellyksestä, hämmästyksestä ja epätietoisuudesta huolimatta (tai ehkä juuri niiden vuoksi) olin äärimmäisen rauhallinen. En panikoinut enkä hätäillyt.
Sairaalassa tilanne alkoi hahmottua. Kuten olin epäillytkin lapsivedet olivat menneet. Raskausviikkoni eivät olleet huonot jos nyt eivät hyvätkään. Tilanteen vakavuuden ymmärsin kuitenkin vasta silloin kun minut passitettiin vuodepotilaaksi osastolle. Nyt tiedän, että jos lapsivedet menevät viikoilla 33 ja jotain, sairaalaan todellakin jäädään.
Tavoitteena oli pitää tulokas parin päivän ajan kohdussa, jotta kortisoni ehtisi kypsyttää sikiön keuhkoja. Lääkekoktailiin kuuluivat lisäksi antibiotit ja supistustenestolääkkeet. Ruoka tuotiin sänkyyn, vessassa pääsi sentään käymään itsenäisesti.
Jouduttuani sänkypotilaaksi minulla reilut kaksi vuorokautta aikaa käsittää, että en jäisikään puolentoista viikon päästä äitiyslomalle, vaan tulisinkin äidiksi reilusti suunniteltua aiemmin. Minä olin saamassa keskosen.
Heräsin aamuyöstä siihen, että lapsivedet syöksyivät ulos kuin Niagaran putous. Unen ja valveen rajamailla en ihan ymmärtänyt mistä oli kysymys, mutta käsitin kuitenkin, että jotain oli tapahtumassa. Kömmittyäni vessaan yritin koota ajatuksiani samalla kun lievästi makealta tuoksahtava neste vaan jatkoi valumistaan.
"Raskausviikkoja 33+3. Vuotoa. Tai siis litrakaupalla nestettä. Ei kai tämä voi muutakaan olla kuin lapsivettä, mutta miten se nyt tässä vaiheessa tulee?"
Pyysin tähän omituiseen hetkeen herännyttä miestäni tuomaan minulle puhelimen ja päätin soittaa synnytyspolille. Numeron olin näppärästi tallettanut edellisenä iltana. Myös toinen onnenkantamoinen sattui kohdallemme hieman myöhemmin, kun lähdimme kohti sairaalaa. Ensilumi satoi sinä yönä ja peitti kaupungin valkeaan peittoonsa. Sanomattakin on selvää, että automme renkaat oli vaihdettu tuona marraskuisena sunnuntaina.
Lähtö sairaalaan oli kuin elokuvista. Mukana hätäisesti pakattu kassi, siltä varalta jos joudun jäämään sairaalaan. Ensimmäisten pakkasten jäädyttämä auton lukko, jota sulatimme vartin tulitikuilla. Juuri sataneen lumen peittämät kyltit, joiden takia seikkailimme sairaalan pihassa tovin ennen kuin lopulta löysimme perille.
Kaikesta sähellyksestä, hämmästyksestä ja epätietoisuudesta huolimatta (tai ehkä juuri niiden vuoksi) olin äärimmäisen rauhallinen. En panikoinut enkä hätäillyt.
Sairaalassa tilanne alkoi hahmottua. Kuten olin epäillytkin lapsivedet olivat menneet. Raskausviikkoni eivät olleet huonot jos nyt eivät hyvätkään. Tilanteen vakavuuden ymmärsin kuitenkin vasta silloin kun minut passitettiin vuodepotilaaksi osastolle. Nyt tiedän, että jos lapsivedet menevät viikoilla 33 ja jotain, sairaalaan todellakin jäädään.
Tavoitteena oli pitää tulokas parin päivän ajan kohdussa, jotta kortisoni ehtisi kypsyttää sikiön keuhkoja. Lääkekoktailiin kuuluivat lisäksi antibiotit ja supistustenestolääkkeet. Ruoka tuotiin sänkyyn, vessassa pääsi sentään käymään itsenäisesti.
Jouduttuani sänkypotilaaksi minulla reilut kaksi vuorokautta aikaa käsittää, että en jäisikään puolentoista viikon päästä äitiyslomalle, vaan tulisinkin äidiksi reilusti suunniteltua aiemmin. Minä olin saamassa keskosen.
tiistai 15. helmikuuta 2011
Alku
Kun on ollut raskaana rapiat 7 kuukautta, ei lapsen syntymä voi tulla yllätyksenä. Näin minäkin ajattelin, kunnes tapahtui jotain, mikä muutti minua enemmän kuin mikään siihen asti.
Tämä blogi on paikka ajatuksille keskosuudesta, ennenaikaisesta synnytyksestä ja uudesta elämäntilanteesta ylipäänsä.
Samalla tämä on myös kertomus siitä, millaisia tuntoja kotiäidiksi siirtyminen herättää ihmisessä, jolle työ ei ole vain ansaitsemiskeino - vaan elämäntapa. Luvassa on tuskin mitään täysin uutta, mutta toivottavasti jotain, josta voisi olla jollekin toiselle apua vastaavassa tilanteessa.
Tämä blogi on paikka ajatuksille keskosuudesta, ennenaikaisesta synnytyksestä ja uudesta elämäntilanteesta ylipäänsä.
Samalla tämä on myös kertomus siitä, millaisia tuntoja kotiäidiksi siirtyminen herättää ihmisessä, jolle työ ei ole vain ansaitsemiskeino - vaan elämäntapa. Luvassa on tuskin mitään täysin uutta, mutta toivottavasti jotain, josta voisi olla jollekin toiselle apua vastaavassa tilanteessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)