Taisin sanoa tuon maagisen sanan ehkä ensimmäistä kertaa työurani aikana vajaat pari kuukautta sitten. Olen loppujen lopuksi aika ylpeä, että sain sen sanotuksi, vaikka se kipeää tekikin.
Minut oli siis jo paljon ennen kuin tulin raskaaksi buukattu puhumaan yhteen seminaariini Britteihin. Aihe oli aivan loistava, muutkin puhujat todella mielenkiintoisia ja koko seminaari urani kannalta kohtalaisen tärkeä. Vielä raskaana ollessani vakuutin tutulle kollegalle, joka seminaaria järjesti, että pystyisin tulemaan perheenlisäyksestä huolimatta paikalle. Jos ei muuten, niin tulisin lapsen ja miehen kanssa. Olin nimittäin varma, että vauvan hoito, kuten muutkin asiat elämässä tähän asti, olisi vain ja ainoastaan kiinni omasta halusta, sinnikyydestä ja järjestelykyvystä.
Kun vauvan hoito sitten osoittautuikin huomattavasti vaativammaksi ja irrationaalisemmaksi, ymmärsin pian, ettei seminaarireissusta tule yhtikäs mitään. Olisi voinut vielä jotenkin tulla, jos pojallani ei olisi ollut allergiaoireita ja hän olisi nukkunut päivittäin jämptisti neljän tunnin päikkärit. No, kun tilanne oli aivan toinen, päädyin pitkän ja raastavan harkinnan jälkeen kieltäytymän kutsusta ja jättämään ensimmäistä kertaa eläissäni tällaisen tilaisuuden väliin.
Kirjoitan tästä siksi, että seminaari pidetään huomenna ja on pakko myöntää, että ohjelmaa katsellessani kirpaisee edelleen, etten ole paikalla. Nyt jää moni kiinnostava ihminen tapaamatta ja kontakteja luomatta.
Oli tämä silti oikea ratkaisu. Näissä olosuhteissa - olen ollut erossa pojastani pisimmillään vain viisi tuntia ja imetän edelleen - ei esitelmän pidosta olisi tullut mitään. Poikani olisi tuskin ehtinyt paljon äitiä kaivata parin päivän aikana, mutta minulle ero olisi ollut kova paikka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti