Jakautuminen

Olin vilpittömästi siinä uskossa, että raskauden aikana ehtii tottua ajatukseen äidiksi tulemisesta ja lapsen syntymästä. En kuuna päivänä olisi voinut kuvitella sen tulevan yllätyksenä. Mutta yllättynyt ja ihmeissäni olin, kun esikoiseni putkahti maailmaan 1,5 kuukautta ennen laskettua aikaa.

Kaikki ne suunnitelmat, jotka olin laatinut äitiysloman synnytystä edeltävälle ajalle peruuntuivat. Työt jäivät kesken. Suurin osa vauvakamoista oli vielä hankkimatta. Eniten kuitenkin harmitti se, että en ehtinyt lainkaan fiilistellä äidiksi tulemista. En saanut hiimailla yksin kotona yöpaidassa tarvitsematta lähteä mihinkään. En hypistellä pikkuruisia vauvan vaatteita kaupoissa enkä jumittua aiheeseen liittyville nettisivuille.

Minun äitiyteni alkoi kesken kaiken, parin päivän varoitusajalla. Eikä siinä kysytty olinko valmis.

Pieni poikani tupsahti maailman marraskuisena talviyönä. Hän rääkäisi pelokkaasti ja yritti kaiken sen liman keskeltä katsella minua. Siinä me tuijotimme toisiamme. Yhtä hämmentyneinä molemmat. Toinen pieni ja limainen, toinen iso ja voipunut. Meidän piti olla vielä yhtä, mutta olimmekin kaksi.

Ihmettelin, kuinka pitkään tuo pieni otus saikaan maata rinnallani ennen kuin kätilö ja isä veivät tulokkaan pesulle ja mitattavaksi. Rintaakin hänelle tarjottiin, mutta miten tuollainen ennen aikojaan kohdusta riistetty sintti olisi osannut muuta tehdä kuin hieman nuolaista rasvaista maitoa. Ja pian hän olikin jo poissa.

Päällimmäinen tunne synnytyksen jälkeen oli helpotus. Minun kannaltani jännittävin osuus oli ohi. Pääsin suihkuun, sain ruokaa ja nukahdin. Tässä vaiheessa jotain varmaan mietityttää, miltä mahtoi tuoreesta äidistä tuntua, kun vastasyntynyttä ei saanutkaan heti viereensä osastolle. Rehellisesti sanottuna olin vain ja ainoastaan tyytyväinen. Lapsi oli turvassa lämpimässä keskoskaapissa ja minä sain nukkua yöni rauhassa kaiken sen odotuksen ja uurastuksen jälkeen.