maanantai 21. helmikuuta 2011

Keskospoika

Poika. 2,3 kiloa, 46,5 senttiä. Syntynyt viikoilla 34+0. Keskonen.

Hyvät viikot, hyvän kokoinen. Näin minulle kerrottiin. Ei siis syytä huoleen. Noin iso pikkuinen selviää kyllä.

Mutta mitä se tarkoittaa? Milloin hän pääsee keskoskaapista? Milloin hän saa nuo letkut pois päästään, jaloistaan ja nenästään? Ja ennen kaikkea, milloin hän pääsee kotiin?

Seurasi pitempiä päiviä kuin koskaan. Epätietoisuutta. Iloa. Valmistautumista ilman tarkkaa aikataulua. Ja kyyneliä päivän päätteeksi, kun lapsi piti jättää osastolle muiden hoidettavaksi. Sellaista surua en ole kokenut koskaan aiemmin. Surua, vaikka kaikki on hyvin.

Päivä päivältä vietin enemmän aikaa poikani kanssa. Opettelimme yhdessä olemista. Hän söi ja keräsi voimia. Minä odotin, että hän avaisi silmänsä. Kyynelehdin pieni rääpäle sylissäni ja soimasin itseäni. Ei näin ison ja hyvävointisen keskosen vanhempi saanut tällä tavoin itkeä. Meillähän oli kaikki hyvin. Toisin oli niillä, joiden lapset olivat syntyneet alle kilon painoisina, taistelleet hengityskoneissa ja ties kuinka vaikeiden sairauksien kanssa. Luin kertomuksia noista pienistä sisupusseista ja toistin itselleni, kuinka hyvin meillä oli asiat. Purin huulta ja koetin olla vahva. Mutta silmät kostuivat.

Ja sitä Hannele Huovin runoa tunki joka puolelta.

"Kun on oikein pieni,
voi istua lumihiutaleille 

ja liitää maailman tuulien teille,
kun on oikein pieni."


Ja kyyneleet valuivat taas pitkin poskia.

"Kun on oikein pieni" - pieni niin kuin keskonen, oikein korostetun pieni ja hauras, ennenaikainen, pieni kokoinen. Eihän sellaisella ole voimia elää. Näin minä tuon runon luin. Ja itkin. Vaikka minulla oli kaikki hyvin. Vaikka minulle toistettiin, että lapseni oli riittävän iso ja hyvillä viikoilla syntynyt.

Oli siinä puolensakin, että lapsi vietti ensimmäiset päivänsä osastolla. Ennenaikaisesti syntyneillä on aina suurempi riski erilaisiin vaivoihin ja sairaalassa apu oli heti saatavissa. Toiseksi sillä aikaa kun lapsi voimistui, minulla oli aikaa haalia kokoon riittävästi tarvikkeita vauvan kotiintuloa varten.

Nyt kun miettii, olimme aika etuoikeutettuja esikoisen vanhempia. Saimme kädestä pitäen opastusta vauvan hoitoon ja ennen kaikkea meidän ei heti tarvinnut ottaa täyttä hoitovastuuta lapsesta. Ensikertalaisten kysymyksiin sai heti vastauksen ja yöt olivat unta täynnä. Eräänlainen pehmeä laskeutuminen vanhemmuuteen, sanoisin.

Varauduimme kahteen viikkoon, selvisimme reilulla viikolla. Yhdentoista sairaalapäivän jälkeen saimme lapsen kotiin ja aloimme tavallisen vauvaperheen arjen. Ja nyt tuo rääpäle on ihan tavallinen vauva.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Nämä kirjoituksesi (tähän asti, pidemmälle en ole vielä ehtinyt lukea) ovat kuin meidän tarinamme. Meidän poikamme syntyi 34+1 viikoilla, kun lapsivedet täysin yllättäen menivät 33+5 viikoilla. Kävin läpi aivan samanlaisia tunteita ja ajatuksia kuin mistä sinä kirjoitat. Nyt meillä on 5-viikkoinen pieni tuhisija, jonka pitäisi olla vielä viikon verran mahassa. Hurjaa, mutta myös ihanaa!

Aion lukea loputkin kirjoituksesi, kunhan ehdin :)

Aurinkoista kesää!

Anonyymi kirjoitti...

Meillä myös rv 34+2 syntynyt poika, 2,3kg ja 46cm. Supistukset alkoivat yhtäkkiä ja vedet menivät. Olimme syntymästä 2 viikkoa sairaalassa, kun saturaatiota tarkkailtiin ja paino laski liikaa. Valvontaosastolla ensin kolme päivää ja sitten lasten vuodeosastolla loput.
Nyt pikku-ukko jo 3,5kk ja ihan tavallinen vauva. Kiva, kun löytyy tällaisia blogeja!