Juuri ennen tämän blogin aloittamista sattui muutaman viikon tosi vaikea kausi. Siihen asti kaikki oli mennyt yllättävän hyvin ja luulin jo hallitsevani vauva-arjen. Sitten kaikki muuttui.
Näin jälkikäteen katsottuna mitään kamalaa ei tapahtunut. Kaikki pienet hankaluudet vain kasaantuivat yhteen ja yhtäkkiä helpolta tuntunut vauvan hoito olikin totaalisen uuvuttavaa.
Poikani oli tuolloin noin parin kuukauden ikäinen ja hänelle tuli ensimmäinen kunnon kasvupyrähdys. Se tarkoitti käytännössä sitä, että maidontuotannon lisäämiseksi hän söi todella tiheään. Imetysväli oli kolmen viikon ajan pisimmillään kaksi tuntia, lyhimmillään puoli tuntia.
Vaikka tuota tiheää syömistä ei kestänyt kuin kolmisen viikkoa, olin lopen uupunut, kärttyinen ja välillä vauvan pienikin itku oli saada mielen mustaksi. Vielä kun liian kovat pakkaset tekivät ulkoilun mahdottomaksi, tuntui kuin olisi ollut vangittuna omaan kotiinsa.
Onneksi noista tiheänsyömisenkausista varoiteltiin neuvolassa. Siksi jaksoin sitkeästi jatkaa imettämistä, vaikka välillä tuntui, että rinnat olivat edellisen syötön jäljiltä vielä ihan tiskirätit. Muutama ilta meni niin, että vuoroin syötiin ja itkettiin koko ilta. Mutta sitten onneksi helpotti ja maitoa alkoi tulla pienen miehen tarpeisiin nähden riittävästi.
Joka tapauksessa jonkin aikaa vauva-arki oli tosi mustaa. Tuntui niin turhauttavalta kun ei ehtinyt tehdä oikein mitään. Koko ajan oli kiinni lapsessa, ja ahdisti oikein tosissaan. Yritti kaikkensa ja silti tuntui epäonnistuneelta. Silloin sitä viimeistään tajusi, kuinka totaalisesti kotiäitiys voi irrottaa ihmisen entisestä elämästään, ystävistä, työyhteisöstä, omasta rauhasta ja vapaudesta tehdä asioita juuri silloin kun haluaa.
Pahinta on se, ettei tätä tajua ennen kuin on sen itse kokenut. Siksi kai isienkään on niin vaikeaa todella ymmärtää, miksi puoliso voi olla niin kärttyinen. Mies saa kuitenkin käydä töissä, olla osana työyhteisöään eikä hänen tarvitse niin totaalisesti irtautua aiemmasta elämästä, vaikka tietysti isienkin elämä muuttuu.
Kaikiein pahinta tuon muutaman viikon aikana oli se, etten tuntunut saavan kontaktia lapseeni. Olin tyhmyyksissäni jostain lukenut, että vauvat rakastavat yli kaiken ihmiskasvojen katsomista ja alkavat hymyillä viimeistään kuukauden ikäisinä. Kaiken muun hankaluuden keskellä tuntui tosi lohduttomalta, kun poikani käänsi katseensa pois, kun yritin saada häntä kontaktiin. Eikä hän hymyillyt kuin tahattomasti silmät kiinni. Vaikka kuinka yritin muistuttaa itselleni, että poika oli syntynyt 1,5 kuukautta etuajassa ja että lapset kehittyvät joka tapauksessa omassa tahdissaan, olin todella epätoivoinen.
Aivan turhaan. Muutaman viikon päästä helpotti. Poika ikään kuin "heräsi kuorestaan" 12 viikolla*: alkoi tulla kontaktiin ja nyt hän hymyilee ja naureskelee päivittäin. Lapsen "kehitykseen" kannattaa siis suhtautua maltilla, sillä jokainen kehittyy ajallaan. Ja keskosten kanssa, vaikka kaikki menisikin hyvin, maltti on todellakin tarpeen. Keskosten kehitystä seurataankin usein kalenteri-iän lisäksi myös korjatun iän, eli lasketusta ajasta katsotun iän perusteella.
Yhdellä keskustelupalstalla joku äiti kiteytti lasten erilaisuuden aika mainiolla tavalla. Palstalla tiedusteltiin, missä vaiheessa kunkin lapsi oli hymyillyt ensimmäisen kerran ja tämä äiti vastasi, ettei hänen poikansa juuri hymyillyt vieläkään. Ja ikää oli 8 vuotta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti