keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Anteeksi, mutta tämä tuli niin äkkiä

Käydessäni nukkumaan oli normisunnuntai. Edessä odotti puolitoista viikkoa duunia ennen äitiyslomalle siirtymistä. Työmotivaatio oli korkealla ja jumppakassi pakattuna. Tuona sunnuntaiyönä luonto päätti kuitenkin puolestani toisin.

Heräsin aamuyöstä siihen, että lapsivedet syöksyivät ulos kuin Niagaran putous. Unen ja valveen rajamailla en ihan ymmärtänyt mistä oli kysymys, mutta käsitin kuitenkin, että jotain oli tapahtumassa. Kömmittyäni vessaan yritin koota ajatuksiani samalla kun lievästi makealta tuoksahtava neste vaan jatkoi valumistaan.

"Raskausviikkoja 33+3. Vuotoa. Tai siis litrakaupalla nestettä. Ei kai tämä voi muutakaan olla kuin lapsivettä, mutta miten se nyt tässä vaiheessa tulee?"

Pyysin tähän omituiseen hetkeen herännyttä miestäni tuomaan minulle puhelimen ja päätin soittaa synnytyspolille. Numeron olin näppärästi tallettanut edellisenä iltana. Myös toinen onnenkantamoinen sattui kohdallemme hieman myöhemmin, kun lähdimme kohti sairaalaa. Ensilumi satoi sinä yönä ja peitti kaupungin valkeaan peittoonsa. Sanomattakin on selvää, että automme renkaat oli vaihdettu tuona marraskuisena sunnuntaina.

Lähtö sairaalaan oli kuin elokuvista. Mukana hätäisesti pakattu kassi, siltä varalta jos joudun jäämään sairaalaan. Ensimmäisten pakkasten jäädyttämä auton lukko, jota sulatimme vartin tulitikuilla. Juuri sataneen lumen peittämät kyltit, joiden takia seikkailimme sairaalan pihassa tovin ennen kuin lopulta löysimme perille.

Kaikesta sähellyksestä, hämmästyksestä ja epätietoisuudesta huolimatta (tai ehkä juuri niiden vuoksi) olin äärimmäisen rauhallinen. En panikoinut enkä hätäillyt.

Sairaalassa tilanne alkoi hahmottua. Kuten olin epäillytkin lapsivedet olivat menneet. Raskausviikkoni eivät olleet huonot jos nyt eivät hyvätkään. Tilanteen vakavuuden ymmärsin kuitenkin vasta silloin kun minut passitettiin vuodepotilaaksi osastolle. Nyt tiedän, että jos lapsivedet menevät viikoilla 33 ja jotain, sairaalaan todellakin jäädään.

Tavoitteena oli pitää tulokas parin päivän ajan kohdussa, jotta kortisoni ehtisi kypsyttää sikiön keuhkoja. Lääkekoktailiin kuuluivat lisäksi antibiotit ja supistustenestolääkkeet. Ruoka tuotiin sänkyyn, vessassa pääsi sentään käymään itsenäisesti.

Jouduttuani sänkypotilaaksi minulla reilut kaksi vuorokautta aikaa käsittää, että en jäisikään puolentoista viikon päästä äitiyslomalle, vaan tulisinkin äidiksi reilusti suunniteltua aiemmin. Minä olin saamassa keskosen.

2 kommenttia:

Saara kirjoitti...

Ilmoittaudunpa blogisi lukijaksi, kun on niin tutun kuuloinen tarina. Itselläni vedet meni viikoilla 29+2, ja kahden viikon makoilun jälkeen pikkuinen tyttö syntyi. Hän on nyt 2-viikkoinen ja päässyt pois teholta seurantaosastolle. Meilläkään ei ole vielä mitään valmiina! Tsemppiä sulle ja palaan myöhemmin lukemaan kirjoituksiasi paremmalla ajalla.

Hätähousun mutsi kirjoitti...

Onneksi olkoon tyttärestä ja tervetuloa matkaan Sara!

Tarkoituksenani oli aloittaa blogin pito jo aiemmin, muttei ollut energiaa. Nyt kun tilanne on hieman helpottunut, yritän muistella muutaman kuukauden takaisia fiiliksiä.

Kovasti tsemppiä teille. Kyllä se hyvin sujuu. Sairaalassa olo kestää kuitenkin vain hetken, vaikka se pitkältä juuri nyt varmasti tuntuukin.