Eilen sattui tragikoominen tapaus, joka sai ja saa edelleen minut vuoroin naurun vuoroin mittaamattoman harmituksen valtaan. Tämä tapaus osoitti jälleen kerran sen, kuinka kummallisella tavalla ihminen voi kiintyä materiaan ja pisti oikein kouriintuntuvasti kokemaan, mitä tunnearvo tarkoittaa.
Lyhyesti juttu menee näin. Käväisimme natiaisen kanssa eilen pankkiasioilla ja tuon reissun aikana poitsun lintuhelistin katosi. Todennäköisimmin helistin lensi vaunuista melkoisen vauhdikkaan matkan aikana, johon sisältyi muun muassa bussille juoksemista ja muuta vastaavaa, joka vei huomion sopivasti muualle, jotta lelujen potkiminen tai heittäminen maahan onnistui kätevästi äidin huomaamatta. Anyway, lintuhelistintä ei enää ollut aamulla, kun sitä leikkeihin etsittiin. Sitä ei myöskään löytynyt uusintareissulla, joka tehtiin edellisen päivän reittiä mukaellen. (Kaikkeen sitä ryhtyykin pahimmilla helteillä.)
Traagista linnun katoaminen on siksi, että se oli ensimmäinen lelu, jonka silloiselle tulevalle lapselleni ostin. Pehmeä, suloinen, riittävän pieniääninen ja vauvalle sopivan kokoinen lintunen piti pienelle seuraa sairaalassa, kun keskosena joutui aluksi elelemään osastolla. Kaiken lisäksi se oli tietysti vielä kallein lelu, jonka olen ikinä ostanut. Ajattelin, että kerrankin en pihtaa. Kun kerta omalle lapselle vielä ostan. No, ei sillä nyt niin väliä kuitenkaan. Tunnearvo sillä lelulla oli ja on sitäkin mittaamattomampi.
Tunnearvo on itse asiassa mielenkiintoinen arvon mittari. Sitä ei voi rahassa mitata, koska millään rahalla ei pysty korvaamaan jotain, jonka katoaminen harmittaa vietävästi. Ja itse asiassa tunnearvon todellisen arvon huomaa vasta sitten kun se tunnearvoa sisältävä juttu katoaa tai rikkoutuu. Niin kauan kuin se jokin tärkeä tavara on läsnä, se on vain kiva, loistava tai ihana. Mutta heti kun sitä ei ole, siitä tulee korvaamaton. Enemmän kuin... Parempi kuin... Tärkeämpi kuin.... mikään muu.
No joo, palataanpa maan pinnalle. Tässähän oli kyseessä vain pieni kämyinen lelu, jonka olemassaoloa poikani ei varmaan enää edes muista. Muistaisi varmaan jos saisin sen käteeni ja näyttäisin, mutta yhtä hyvin voisin vain leikkiä, ettei lintusta ole koskaan ollutkaan enkä pitäisi asiasta sen suurempaa meteliä. Kyllähän se niin on, että ainoa, jota lintusen katoaminen oikeasti harmittaa olen minä ja tuntuu todella hassulta, että kukaan yli kolmikymppinen kehtaa itkeä jonkun lelun perään. Tän piti olla se koominen osuus, mutta pelkäänpä, että tää on myös vain traagista.
(Ainakin) Yhden ulottuvuuden tähän sais vielä kun antais mielikuvituksen laukata ja miettis, mitä sille linnulle on tapahtunut. Mihin se on tippunut ja kuka sen on noukkinut mukaansa? Mutta taidan arvostaa yöunia enemmän kuin mielikuvituksen tuotteita (jotka vain saattaisivat lisätä tätä kismityksen määrää), joten jätän tämän nyt tähän.
Tuskin on muuten viimeinen lelu, joka päätyy paikkaan nimeltä hukka.
Ps. Jos joku löytää sen linnun, niin toivottavasti se pitää sitä hyvänä. Kannattaa ehkä pestä, kun siihen oli osunu muutamat puklut.
