Oodi imetykselle

Täällä on vaihteeksi auringonpaisteinen ja seesteinen kausi. Siksipä haluan kaiken ruikutuksen jälkeen kirjoittaa ylistyksen imetykselle. Koska se vaan on niin mahtava keksintö.

Imettäminen on varmasti yksi puhutuimmista vauva-arkeen ja äitiyteen liittyvistä asioista. Ensimmäisen kosketuksen imetykseen moni saa neuvolan imetysvalmennuksesta tai omasta lähipiiristään. Jokainen on varmaan törmännyt jossain vaiheessa mummoikäiseen sukulaiseen, joka tiedustelee maidon riittävyyttä. Aiheesta voi lukea ja saada vinkkejä etukäteen vaikka kuinka, mutta silti vasta käytäntö opettaa ja näyttää, mitä tuleman pitää.

Minulle oli raskauden alusta asti selvää, että imetän niin pitkään kun lapseni menee päivähoitoon eli meidän tapauksessa noin reilun vuoden iässä. Neuvolan imetysvalmennus vain vahvisti näkemystäni. Imetyksellä tuntui olevan pulloruokintaan nähden niin paljon etuja. Ei pelkästään parempi ravinto, vaan myös se läheisyys, jota lapsi imetyksen aikana saa, painoivat vaakakupissa.

Kun bebe sitten syntyi ja imetys todenteolla alkoi, olin erittäin kiitollinen neuvolasta saamilleni tiedoille. Voi olla, että ilman noita tietoja imettäminen olisi loppunut ennen aikojaan, vaikka haluni imettää olikin todella vankka. Imetys oli nimittäin paljon vaikeampaa kuin olin kuvitellut.

Näin jälkeenpäin ajateltuna, ensimmäiset kolme kuukautta olivat imetyksen kannalta hankalinta aikaa. Ihan aluksi keskosena syntynyt lapsukainen ei jaksanut imeä pitkään eikä näin saanut riittävästi ravintoa suoraan rinnasta. Tilanne parani kuitenkin nopeasti ja reilussa viikossa voitiin siirtyä jo pelkkään imetykseen. Se oli kuitenkin edelleenkin melko raskasta, sillä pienen kokonsa ja heikon imuvoimansa vuoksi vauveliini saattoi syödä toista tuntia, että sai kerralla riittävän maitoannoksen. Jatkoin kuitenkin sitkeästi lapsen tahtiin ja yritin parhaani mukaan syödä ja juoda riittävästi, ettei maito loppuisi kesken. Rankkaahan se oli. Varsinkin öisin, vaikka ei tarvinut nousta kuin pari kertaa syöttämään.

Pahin vaihe ajoittui kahden ja kolmen kuukauden väliin, kun ns. tiheän imemisen kausi alkoi. Bebe saattoi syödä kolmen vartin välein, mikä tietysti vei aikaa ja voimia, mutta myös vaikeutti omaa tankkaamista. Välillä meinasivat hermot tosissaan mennä, kun ei ehtinyt tekemään käytännössä mitään muuta kuin hoitamaan vauvaa. Monesti lapsi oli niin äkäinen, että kunnon imetysasentoa ei ehtinyt ottaa, kun ruokaa piti jo saada. Tästä syystä alaselkä oli pitkään jumissa ja olo kankea. Kun tähän lisätään vielä juuri noilla paikkeilla alkanut maitoallergia, joka aiheutti mahakipuja ja pitkiä huutojaksoja joka syönnin jälkeen, voin kertoa, että muutaman kerran tuli mietittyä, miksi sen lapsen olikaan hankkinut.

Mutta sitten... ja nyt alkaa se ylistysvaihe. Yhtäkkiä, ihan huomaamatta imetys alkoi sujua paremmin. Ei tullut rintaraivareita, lapsi oppi nappaamaan tissin suuhunsa asennossa kuin asennossa ja ennen kaikkea voimaa alkoi olla jo niin paljon, että syömisessä ei mennytkään enää kymmeniä minuutteja, vaan parhaimmillaan se oli alle 10 minuutissa. Itsellekin oli ilmeisesti tullut käsiin ja hartioihin voimaa lisää, kun asentoa ei tarvinut enää tukea selällä ja jumit olivat tiessään.

Ja varsinkin nyt kun bebe syö rintamaidon lisäksi monta kertaa päivässä kiinteitä ruokia, osaa imetystä arvostaa ihan toisella tavalla kuin alkuvaiheessa. Imettäessä ei tarvitse pestä astioita, tarkistella lämpötiloja eikä arvioida määriä. Sen kun vain imettää. On se niin mahtava keksintö, että ihmettelen suuresti miksi lapsia Suomessa imetetään niin vähän aikaa (keskimäärin vain reilun kuukauden).

Vaikeaahan se on. Varsinkin esikoisen kohdalla. Mutta voin vakuuttaa, että imetys palkitsee lopulta, kunhan vain jaksaa sinnitellä niiden vaikeimpien hetkien ylitse.

Voi hankaluus

En voi sanoa, etteikö olisi varoiteltu. Hyviä neuvoja sinkosi joka suunnalta. Kysymättä. Pyytämättä. Yllätyksenä. Ja tässä olis niin kiva voida todeta, että väärässä olitte senkin irvileuat. Eipä hetkauttanut lapsen saaminen parisuhdetta.

Mutta kaikkihan sen tietää, että kyllä se vaan muuttuu se elämä. Peruuttamattomasti.

No, mitä tässä sitten kitisen. Tiesin asian. En ehkä varautunut. Mut hei, maailmassa monella menee paljon huonommin. Just tuli satelliittikuvia Pohjois-Korean vankileireiltä, joissa parisataatuhatta ihmistä elää kidutuksessa ja orjuudessa.

Siks kitisen kun tuntuu pahalta. On niin tukahduttavaa olla vain kotona. Leijua ilmassa irti kaikesta muusta. Olla vaan tällainen hyödytön hyväkäs, jolla ei ole miehelleen enää muuta sanottavaa kuin iän ikuinen kitinä pikkuasioista.

Näyttää siltä, että nyt on saavutettu se kuuluisa piste, jossa vauvan ihastelu lakkaa. Ystävät ja kaverit unohtavat. Äitikään ei enää soita viikottain. Ilman internetiä olisin jo sosiaalisesti kuollut.

Hitot. Itselleni tyypilliseen tapaan ryven hetken pohjamudissa ja sitten ryhdyn taas tehokkaaksi ja aikaansaavaksi rypemisen tuoman ärsytyksen voimalla. Management by perkele sopii myös kotiäidille.