Allergiaa ilmassa

Näin jälkikäteen ajateltuna se, että lapseni syntyi ennenaikaisesti ei oikeastaan vaikuttanut juurikaan vauva-arjen käynnistymiseen ja kulkuun. Sen sijaan noin pari kuukautta sitten alkaneet (mahdolliset) allergiaoireet ovat olleet paljon mittavampi päänvaiva.

Kaikki alkoi siitä, kun about 2,5 kk iässä pojalla alkoivat tosi ärhäkät vatsakivut. Tämä ilmeni niin, että käytännössä joka syömisen jälkeen hän huusi mahakipristelyjään puolesta tunnista tuntiin. Samaan aikaan puklaaminen lisääntyi huomattavasti ja kroppaan alkoi tulla ihottumaa. Ensin pientä näppylää, sitten laajempia punaisia läiskiä ja kuivuutta. Nyt ihottuma on noussut jo kasvoihin asti.

Neuvolaterkkari epäili ensin vaippaihottumaa, käski rasvata ja pitää kestovaipoista taukoa. Näillä toimilla ei ollut mitään vaikutusta, joten hän passitti meidät neuvolalääkärille. Sieltä taas saimme lähetteen sairaalan allergiayksikköön ja minut pistettiin maidottomalle ja munattomalle imetysdieetille. Sairaalasta tuli melko nopeasti ohjeet imetysdieetistä, resepti kortisoni- ja perusvoiteille sekä pinkka tietoa atooppisesta ihottumasta ja maitoaltistuksesta.

Imetysdieetti auttoi selvästi mahakipuihin - ne loppuivat kuin seinään. Ihottuma sen sijaan jäi ja on mennyt vain pahempaan suuntaan. Epäilen, että maidon lisäksi on joku toinenkin allergisoiva ruoka-aine. Milloin ja miten se sitten selvitetään, siitä ei ole aavistustakaan.

Huomenna pääsemme vihdoin ensimmäiselle allergiakäynnille sairaalaan. Ilmeisesti jonot ovat todella pitkät, sillä tämä on peruutusaika. Yksityiselle voisi toki mennä, kun meillä on vakuutus, mutta haluaisin silti uskoa ja luottaa vielä julkiseenkin. Tietysti jos tilanne alkaa näyttää toivottomalta, vaihdamme yksityiselle.

Kaiken tämän keskellä on ollut ihanaa huomata, että poika on ollut elämäänsä tyytyväinen, iloinen itsensä eikä ole juuri ihottumastaan napissut. Varsinkin sen jälkeen kun lopetin maidon ruokavaliostani, hän on ollut aivan mahtavan iloinen ja sillä sitä on itsekin jaksanut myös ankeampina päivinä. Ja siis, eiköhän tämäkin vaiva selviä aikanaan. On vaan niin ärsyttävää möyriä epätietoisuudessa, kun mielikuvitus tekee omia diagnoosejaan. Mieluummin ottaisin ne ihan ammattilaisilta. Nyt.

Sydän syrjällään

Omat vähäiset sairastelut eivät ole koskaan paljon hetkauttaneet, mutta voi sentään kun oma lapsi sairastuu. Ensimmäisen kohdalla sitä on jotenkin erityisen herkkä ja pelokas.

Onkohan toi sairas kun koko ajan vaan nukkuu?
Mitä tehdä kun silmät vuotavat, tai sormi/varvas on tulehtunut?
Millainen ihottuma on "normaalia", mikä vakavaa?
Kehtaako tästä asiasta soittaa neuvolaan?
Vai pitäiskö tämä viedä sairaalaan?

Kaikesta on selvitty - tähän asti. Neuvolaan on soitettu useampaan kertaan ja netin keskustelupalstoja selattu sitäkin enemmän. Aina toi jälkimmäinen ei kannattaisi, mutta joskus sieltä kauhutarinoiden ja mustavalkoisten ohjeiden seasta löytyy käyttökelpoisiakin vinkkejä, jotka ovat sopineet meille.

Nyt on päällä ensimmäinen "kunnon tauti". Poika on yskinyt kolmatta päivää, ollut normaalia väsyneempi. Aika näyttää, mihin tämä johtaa. Jääkö yskäksi vai nouseeko kuume? Tähän asti ollaan menty perinteisen konstein höyryhengityksellä ja valkosipulikääreellä.

Eiköhän tämä tästä. On vaan niin kamalaa kattoa pientä toipilasta. Sniff.

Hyvä päivä

Olen huomannut, että paljon useammin tulee ruikutettua elämän kurjuuksia kuin hehkutettua iloisia asioita. Nytpä teenkin poikkeuksen. Tänään oli nimittäin ihan mahtava päivä. Parasta päivässä oli ehkä se, että ilman minkäänlaista suunnittelua siitä tuli juuri niin hieno kuin olla saattaa.

Ensin nukuttiin koko poppoo vähän pidempään. Sitten napero herätti minut ja mieheni naureskelemalla itsekseen. Siinä vaan touhotettiin porukalla ja nautittiin yhdessä olosta. Hetken päästä känny piippasi. Eräs ystäväni kyseli extempore-treffeille, ja mikäs siinä kun en ollut ehtinyt miettiä minkäänlaista ohjelmaa.

Lähdettiin siis poitsun sekä ystäväni ja hänen poikansa kanssa kaupunkiin. Tsekattiin taidenäyttelystä ja käytiin lounaalla. Ja lopuksi kaupan kautta kotiin.

Ei siis mitään ihmeellistä eikä uutta, mutta niin virkistävää vaihtelua normiarkeen. On uskomatonta kuinka paljon energiaa tuollaisesta kaupunkireissusta saa. Ihan vaan siitä, että käy vähän ihmisten ilmoilla. Poikakin tuntui tykkäävän kun oli uutta katsottavaa. Hän on kyllä niin utealias ja seurallinen pikkumies, että saa nähdä kauanko mun voimat riittävät hänen viihdyttämiseen.

Anyway, kivaa oli.

Voihan klishee

Lapsettomana vihasin sitä kun kaverit, joille oli siunaantunut lapsia, ohjeistivat mahdollisen tulevan perheenlisäyksen varalta. Sanottiin, että nauti nyt kun sulla on vielä aikaa itsellesi, ja kun vielä voit tehdä sitä, tätä ja tuota. Sitten kun on lapsia, niin oma elämäsi lakkaa olemasta. Näitä ohjeita ja ohjeistajia riitti loputtomasti.

Tuolloin ajattelin, että minähän en taivu ja sisulla yhdistän entisen elämäni ja lapsen. Kyllähän sitä on pahemmistakin selvinnyt ja niin monissa liemissä keitetty. No big deal.

No nyt neljän kuukauden kokemuksella on kai pakko jo nöyrtyä. Kyllä, rakkaat ystävät, te olitte oikeassa. Ihan jokainen.

Äitiys ja oma lapsi ovat jotain niin erilaista kuin mikään muu ja jotain mitä ei vaan voi käsittää ennen kuin sen itse kokee. Ja kyllä ne kaikki äitiyteen ja lastenhoitoon liittyvät klisheet ovat - valitettavasti - pitäneet kutinsa.

Omaa aikaa ei käytännössä ole, ja jos on (lapsen nukkuessa tai isän vahtiessa naperoa), silloinkin sitä käyttää liian usein lapsensa ihasteluun. Vaikka juuri silloin pitäisi toimia.

Toiseksi äitinä sitä on koko ajan huolissaan. Jos lapsi ei nuku, raivostuttaa kun se ei nuku, ja kun lapsi nukkuu, niin sitä on koko ajan vahtaamassa, hengittääkö poloinen.

Kolmas äitiysklisheesuosikkini on se kun ei osaa nauttia hetkestä. Koko ajan odottaa uusia vaiheita ja haikailee menneiden perään. Nyt esimerkiksi harmittelen kun muutama kuukausi sitten lukenut enemmän kun lapsi nukkui pitkiä aikoja. Ja odotan innokkaasti sitä hetkeä kun hän alkaa liikkua. Vaikka pitäisi iloita siitä, ettei hän vain nuku koko ajan ja on erittäin seurallinen, ja toisaalta nauttia kun hän ei vielä liiku.

Kaikken vähiten ennen lapsen saamista ymmärsin sitä, että äitiys on näin totaalista. Sitä on lapsessa kiinni koko vuorokauden (varsinkin näin imetysaikana) eikä siitä pääse koskaan lomalle.

Kerran äiti - aina äti.

Näitä päiviä

Puuh. Ilma on kurja eikä haluta lähteä ulos. Lapsella on maha kipeä eikä poloinen nuku kuin max. 30 minuutin pätkiä. Tuntuu, ettei ehdi tekemään oikein mitään. Muuta kuin pyykkäämään. Pyykkäystä, pyykkäystä ja pyykkäystä on tämä äitiysloma pullollaan.

Tai siis, eihän tämä mikään loma ole. Lomalla rentoudutaan, tai on ainakin pyrkimys siihen. Äitiys"loma" on kaikkea muuta kuin rentouttavaa aikaa. Kai se pitäis sit ajatella niin, että äitiysloma on "lomaa" normiarjesta, jotta voi hoitaa lastaan ja kotia.

Ja aah, pakko myöntää, että on jonkin verran ikävä sitä aikaa, kun saattoi tehdä mitä halusi riippumatta kenestäkään. Kyllä minä lastani toki rakastan enkä vaihtaisi tätä elämänvaihetta mihinkään. Mutta välillä olis kiva tehdä jotain älyllistä. Vajota muutamaksi tunniksi omien töidensä pariin ilman että kukaan tai mikään keskeyttää. Saada ahaa-elämys ja toteuttaa se.

Ehkä. Vielä. Joskus.

"Kahden edestä"

Raskausaikana sai kyllästymiseen saakka kuulla sitä ikivanhaa klisettä, että pitää syödä kahden edestä. Lisäenergian tarvehan raskaana ollessa on ihan minimaalinen siihen verrattuna, että tuplaisi omat syömisensä. Minulla ei itse asiassa edes juuri tehnyt mieli ruokaa odottaessa. Varsinkin ensimmäiset kuukaudet menivät pelkkiä salaatteja ja sosekeittoja napostellessa.

Imetysaika onkin sitten ollut jotain aivan muuta. Vastasyntyneen kanssa ravinnontarve ei ollut vielä ihan mahdoton, mutta reilun 6-kiloisen viikarin kanssa saa jo ihan tosissaan pitää huolta syömisistään. Ja ennen kaikkea juomisesta. Jos vähänkin tinkii, niin maidontuotanto alkaa hidastua.

Koko imetysaika on mennyt tähän asti tosi omituisesti. En oikeastaan ole tuntenut nälkää, mutta voin syödä melkein kuinka paljon tahansa tuntematta myöskään ähkyä. Ja vaikken ole ehtinyt kuntoilla tavalliseen tahtiin, raskauskilot ovat huvenneet jo melkein kokonaan pelkällä imetyksellä ja vauvanhoidolla.

Ja päivän aikana syön suurin piirtein seuraavasti. Kiskaisen reilun aamupalan kun jäppinen vetelee viimeisiä yöuniaan. Ekoilla päikkäreillä ehdin juuri tehdä lounaan ja keittää kahvin, jonka nautiskelen sopivassa välissä jonkinlaisen välipalan kanssa. Ennen iltapalaa uppoaa kevyesti vielä toinen lämminateria (tai joskus kylmä, kun ei ehdi lämmittämään) ja siihen vielä välipala päälle. Säännöllisin väliajoin iso lasi vettä. Siinä on imettävän äidin ruokalista.

Nyt minä syön oikeasti kahden edestä.

Tässä hetkessä

Nyt on tainnut suurin piirtein tulla pistettyä kirjalliseen muotoon ne ajatukset, joita pyörittelin ennen tämän blogin aloitusta. Toisin sanoen alun "takaumavaiheen" jälkeen luvassa on fiiliksiä tässä ja nyt.

Poika on nyt paria päivää vaille neljä kuukautta ja keskosuudesta muistuttaa enää oikeastaan rautalisä, jota edelleen päivittäin popsimme. Ensi viikon neuvolassa ajankohtaiseksi tulee kysymys kiinteiden aloittamisesta. Niitä nimittäin suositellaan keskosille jo nelikuisina.

Olen kuitenkin siinä käsityksessä, että jos iso keskonen kasvaa hyvin rintamaidolla, hänen kohdalla voidaan noudattaa täysaikaisten ravintosuosituksia. Siksi haluaisin nyt kuulla ammattilaisen mielipiteen asiasta. Itse olen sitä mieltä, että poikani pärjää vielä ihan hyvin äidinmaidolla ja voi odottaa hetken ennen kuin siirrytään muihin murkinoihin.

Toinen syy siihen, miksi kiinteät voisivat vielä odottaa, on allergiaepäilys, johon emme ole vielä saaneet varmuutta. Poika on mitä todennäköisimmin allergisoitunut jollekin tai joillekin ruoka-aineille, joita hän saa äidinmaidon kautta. Ennen kuin allergian syy varmuudella selviää (jos se koskaan selviää) en haluisi muita ruokia aloittaa.

Allergiasta kirjoitankn vielä erikseen, koska se on ollut aikamoinen riesa tässä viime viikkoina. Ja varmaan tulevinakin.

Maltti on valttia

Juuri ennen tämän blogin aloittamista sattui muutaman viikon tosi vaikea kausi. Siihen asti kaikki oli mennyt yllättävän hyvin ja luulin jo hallitsevani vauva-arjen. Sitten kaikki muuttui.

Näin jälkikäteen katsottuna mitään kamalaa ei tapahtunut. Kaikki pienet hankaluudet vain kasaantuivat yhteen ja yhtäkkiä helpolta tuntunut vauvan hoito olikin totaalisen uuvuttavaa.

Poikani oli tuolloin noin parin kuukauden ikäinen ja hänelle tuli ensimmäinen kunnon kasvupyrähdys. Se tarkoitti käytännössä sitä, että maidontuotannon lisäämiseksi hän söi todella tiheään. Imetysväli oli kolmen viikon ajan pisimmillään kaksi tuntia, lyhimmillään puoli tuntia.

Vaikka tuota tiheää syömistä ei kestänyt kuin kolmisen viikkoa, olin lopen uupunut, kärttyinen ja välillä vauvan pienikin itku oli saada mielen mustaksi. Vielä kun liian kovat pakkaset tekivät ulkoilun mahdottomaksi, tuntui kuin olisi ollut vangittuna omaan kotiinsa.

Onneksi noista tiheänsyömisenkausista varoiteltiin neuvolassa. Siksi jaksoin sitkeästi jatkaa imettämistä, vaikka välillä tuntui, että rinnat olivat edellisen syötön jäljiltä vielä ihan tiskirätit. Muutama ilta meni niin, että vuoroin syötiin ja itkettiin koko ilta. Mutta sitten onneksi helpotti ja maitoa alkoi tulla pienen miehen tarpeisiin nähden riittävästi.

Joka tapauksessa jonkin aikaa vauva-arki oli tosi mustaa. Tuntui niin turhauttavalta kun ei ehtinyt tehdä oikein mitään. Koko ajan oli kiinni lapsessa, ja ahdisti oikein tosissaan. Yritti kaikkensa ja silti tuntui epäonnistuneelta. Silloin sitä viimeistään tajusi, kuinka totaalisesti kotiäitiys voi irrottaa ihmisen entisestä elämästään, ystävistä, työyhteisöstä, omasta rauhasta ja vapaudesta tehdä asioita juuri silloin kun haluaa.

Pahinta on se, ettei tätä tajua ennen kuin on sen itse kokenut. Siksi kai isienkään on niin vaikeaa todella ymmärtää, miksi puoliso voi olla niin kärttyinen. Mies saa kuitenkin käydä töissä, olla osana työyhteisöään eikä hänen tarvitse niin totaalisesti irtautua aiemmasta elämästä, vaikka tietysti isienkin elämä muuttuu.

Kaikiein pahinta tuon muutaman viikon aikana oli se, etten tuntunut saavan kontaktia lapseeni. Olin tyhmyyksissäni jostain lukenut, että vauvat rakastavat yli kaiken ihmiskasvojen katsomista ja alkavat hymyillä viimeistään kuukauden ikäisinä. Kaiken muun hankaluuden keskellä tuntui tosi lohduttomalta, kun poikani käänsi katseensa pois, kun yritin saada häntä kontaktiin. Eikä hän hymyillyt kuin tahattomasti silmät kiinni. Vaikka kuinka yritin muistuttaa itselleni, että poika oli syntynyt 1,5 kuukautta etuajassa ja että lapset kehittyvät joka tapauksessa omassa tahdissaan, olin todella epätoivoinen.

Aivan turhaan. Muutaman viikon päästä helpotti. Poika ikään kuin "heräsi kuorestaan" 12 viikolla*: alkoi tulla kontaktiin ja nyt hän hymyilee ja naureskelee päivittäin. Lapsen "kehitykseen" kannattaa siis suhtautua maltilla, sillä jokainen kehittyy ajallaan. Ja keskosten kanssa, vaikka kaikki menisikin hyvin, maltti on todellakin tarpeen. Keskosten kehitystä seurataankin usein kalenteri-iän lisäksi myös korjatun iän, eli lasketusta ajasta katsotun iän perusteella.

Yhdellä keskustelupalstalla joku äiti kiteytti lasten erilaisuuden aika mainiolla tavalla. Palstalla tiedusteltiin, missä vaiheessa kunkin lapsi oli hymyillyt ensimmäisen kerran ja tämä äiti vastasi, ettei hänen poikansa juuri hymyillyt vieläkään. Ja ikää oli 8 vuotta.

Ruokavalio

Kun lapsi syntyy ennen aikojaan, häneltä jää keräämättä paljon tärkeitä ravintoaineita, joita kertyy erityisesti viimeisten raskausviikkojen aikana. Myös rasvakerros jää pienemmäksi kuin täysaikaisilla vauvoilla ja siksi isotkin keskoset ovat yleensä todella hoikkia "tavallisiin vauvoihin" verrattuna.

Mitä varhaisemmilla viikoilla lapsi syntyy, sitä enemmän hän tarvitsee erilaisia ravintolisiä sekä erikoiskorvikkeita. Imemistekniikka alkaa kehittyä vasta viikon 30 tienoilla ja siksi sitä ennen syntyneet vauvat syövät pääsäntöisesti äidinmaidonkorvikkeita. Isommat keskoset voivat aloittaa rintamaidon heti syntymän jälkeen.

Meillä on pärjätty ravinnon suhteen rintamaidolla, d-vitamiinilla ja rautatipoilla. Siinäkin on jo ihan tarpeeksi, joten symppaan kyllä erityisesti niiden keskosten vanhempia, joilla on tuon raudan ohella muitakin ravintolisiä muistettavana.

Näin muutaman kuukauden harjoittelun jälkeen elämä noiden tippojen kanssa alkaa jo sujua. Aluksi oli kyllä hankalaa, kun rauta ja d pitää antaa eri kerroilla ja rautaa vieläpä kahteen kertaan. Kuulostaa helpolta, mutta ainakin minulle se oli aluksi todella hankalaa, kun uusia asioita oli muutenkin niin paljon opittavana.

Kaiken lisäksi toi rauta (meillä käytössä Niferex -merkkinen) sotkee kaikki vaatteet eikä lähde millään irti pesussa. Tätähän ei missään kerrottu ja meni muutamat bodyt ja pesukerrat ennen kuin huomasin, että rautatahrat olivatkin ikuisia. Tai ainakaan vielä en ole toimivaa keinoa löytänyt niiden poistamiseksi. No, pieni murhe vaatteiden likaantuminen tietysti on esimerkiksi terveyden rinnalla, mutta ärsytti se silti.

Tällä hetkellä vajaan neljä kuisen vaavin kanssa mennään vielä pelkällä rintamaidolla, mutta reilun viikon päästä pitäisi sairaalan ohjeiden mukaan aloitella jo kiinteitä. Keskosten ruokavaliota käsitelleellä luennolla nimittäin kerrottiin, että keskoset tarvitsevat kasvun vauhdittamiseksi enemmän energiaa kuin täysiaikaiset ja siksi heidän siirtymistä rintamaidosta/korvikkeista kiinteisiin aikaistetaan.

Olen kahden vaiheilla. Toisaalta haluttaisi jo päästä kokeilemaan, miten soseet uppoaisivat, sillä vielä tällä hetkellä lapsen kehitys tuntuu niin hitaalta eikä mitään oikein tapahdu. Toisaalta taas poika kasvaa todella hyvin rintamaidolla eikä tunnu tarvitsevan muuta. Siksi kiinteät voisivat vielä hetken odottaa. Takaraivossa kummittelevat nimittäin pojan serkun syömisvaikeudet. Hän ei neljän kuukauden harjoittelun jälkeenkään suostu syömään muuta kuin rintamaitoa. Ja ikää on jo 8 kuukautta.

No, katsotaan mitä neuvolatäti sanoo.