Lapset ja kotityöt

Aihe ei ole meillä vielä mitenkään ajankohtainen, mutta sitä on tullut mietittyä itse asiassa jo ennen lapsen saamista. Minulla ja miehelläni on melkoisen erilaiset kotitaustat. Mieheni äiti on hoitanut perheessä lähes kaiken, kun taas meillä kotona kaikki osallistuivat kotitöiden tekoon - enemmän tai vähemmän. Lapsuudesta mieleen on kyllä jäänyt useasti toistuneet lauseet liian vähäisestä osallistumisesta.

Teema tuli mieleen oikeastaan siksi, että luin Hesarin nettiversiosta Jani Kaaron kolumnin, jossa hän pohdiskeli, miksi meillä länsimaissa on niin vaikea saada lapset tekemään kotitöitä. Köyhemmissä maissa taas lapset osallistuvat kotitöihin automaattisesti.

Parin asiantuntijan avustuksella Kaaro on päätynyt siihen, että länsimaissa lapsia ei oteta mukaan kotitöihin silloin kun ne vielä kiinnostaisivat eli n. 2-3 vuoden iässä. Lapset sen sijaan eristetään omiin leikkeihinsä ja sitten kun he ovat oppineet, että tämä on heidän reviirinsä, ei heitä saakaan muutaman vuoden päästä vanhempien avuksi. Köyhemmissä maissa lapset sen sijaan ovat yhteisön kaikissa toimissa mukana pienestä pitäen ja oppivat näin luonnostaan kotitöiden tekoon.

Meillä tämä keskustelu on liittynyt kiinteästi viikkorahaan. Olemme molemmat mieheni kanssa sitä mieltä, että poitsulle annetaan pienestä pitäen ikäkaudelle sopivia kotitöitä harjoiteltavaksi ja viikkoraha on sidottu näiden töiden tekemiseen. Ideaalitapauksessa lapsen pitäisi oppia, että perheessä kaikki osallistuvat yhteisiin töihin ja että raha ansaitaan aina jollain työllä.

Tarkoituksena ei ole tietysti orjuuttaa pientä piiperöä, vaan tarjota aina kuhunkin ikään sopivaa tekemistä. Ja viikkorahaakaan en kovin pienelle ole antamassa. Näillä linjoilla ajattelin lähteä liikkeelle ja antaa tilanteen muovata käytäntöjä meille sopivaan suuntaan.

Tuskaa ja hampaiden kiristystä voi olla luvassa, mutta siihen on onneksi vielä aikaa.

Helsingin Sanomat 18.4.2011, Jani Kaaro, Osallistumisen ihme

Hajoisko pää?

Arkeen on tullut jo rutiini ja kun tietää, että on yksin päivät, osaa suunnitella milloin tekee mitäkin. Mut viikonloput on yhtä helevettiä.

Sitä kuvittelee, uskoo ja toivoo, että puolisosta olis avuksi kotiaskareissa, lastenhoidossa. Että ehtis tekemään jotain omia juttuja ja sais vähän varastettua itselleen. Edes pienen hetken.

Mut ei. On kaikenlaista harrastustoimintaa. Laiskottaa. Väsyttää. Tarvii päiväunia. Älä napise. Tee nyt niitä omia juttuja. Napinapinapinapi. Älä tuu siihen vahtimaan.


Tekis mieli vain haihtua ilmaan.

Vauvakerho ja muut harrasteet

Tänään olin reipas ja vein itseni sekä jälkikasvuni vauvakerhoon. Reippaaksi tätä voi kutsua siitä syystä, että yleensä minulle vauvan kanssa lähteminen kodin ulkopuolelle ennen puolta päivää on, jos nyt ei mahdotonta, niin ainakin todella harvinaista. Mutta nytpä olimme liikkeellä jo kymmeneltä.

Saa taputtaa ja tehdä vaikka aallon.

En ole liiemmin lapsukaistani vienyt vielä mihinkään sen kummempiin harrastuksiin tai tapahtumiin. Kyllä hän on mukana ollut monessakin paikassa, mutta on yleensä käyttänyt tilaisuuden kunnon tirsojen ottamiseen. Tällä kertaa hän ei nukkunut, vaan oli sen sijaan haltioissaan.

En olisi uskonut, että muutaman kuukauden ikäinen vesseli voisi olla niin innoissaan nähdessään muita pieniä ihmisiä. Mikä tietysti sai minut pohtimaan, olisiko poitsua pitänyt viedä jo aiemmin jonnekin. Ja useammin. Ja mihin kaikkeen.

Tarjonnan puutetta ei voi ainakaan syyttää. Niin paljon on kaikenlaista jo ihan ihan pienille tarjolla.

Vauvauintia harkittiin vakavasti ennen lapsen syntymää, mutta koko homma kaatui lopulta huhuihin loputtomista jonoista ja lottovoiton kaltaisesta mahdottomuudesta päästä mihinkään kaupungin järjestämään ryhmään.

Vauvajumpan olen taas korvannut vauvajumppakirjalla (todistettavasti on kokeiltu kahteen kertaan!). Muskari on myös hoitunut omasta takaa, mutta lastenlaulujen sijasta ollaan kuunneltu Ville Leinosta, Johnny Cashia, Beatlesia ja Samae Koskista. No, on meillä pari Ipana-levyäkin, mutta en laske niitä oikein noiden perinteisten lastenlaulujen kanssa samaan kastiin.

Tällä linjalla aion jatkaa tulevaisuudessakin. Minusta ei nimittäin ole joka päivä lähtemään jonnekin. Eikä mielestäni tarvitsekaan olla. Oma lapsuuteni kului pienestä asti kaikissa mahdollisissa harrastuksissa ja tietyllä tavalla olen vanhemmilleni kiitollinen siitä, että antoivat todella laajalla skaalalla virikkeitä elämän eri aloille. Toisaalta minua vaivaa edelleen se, että kiinnostun vähän kaikesta enkä pysty valitemaan sitä, mikä eniten innostaisi. Kaiken lisäksi tuntuu siltä, että kaikkea pitäisi osata. Tai ainakin kokeilla.

Haluan antaa lapselleni mahdollisuuden löytää omat vahvuutensa ja kiinnostuksen kohteensa. Mutta sitä varten ei tarvitse alle vuoden ikäisenä harrastaa mitään. Sen ikäisen tarvitsee vain olla lapsi.

Ei, ei, ei!

Taisin sanoa tuon maagisen sanan ehkä ensimmäistä kertaa työurani aikana vajaat pari kuukautta sitten. Olen loppujen lopuksi aika ylpeä, että sain sen sanotuksi, vaikka se kipeää tekikin.

Minut oli siis jo paljon ennen kuin tulin raskaaksi buukattu puhumaan yhteen seminaariini Britteihin. Aihe oli aivan loistava, muutkin puhujat todella mielenkiintoisia ja koko seminaari urani kannalta kohtalaisen tärkeä. Vielä raskaana ollessani vakuutin tutulle kollegalle, joka seminaaria järjesti, että pystyisin tulemaan perheenlisäyksestä huolimatta paikalle. Jos ei muuten, niin tulisin lapsen ja miehen kanssa. Olin nimittäin varma, että vauvan hoito, kuten muutkin asiat elämässä tähän asti, olisi vain ja ainoastaan kiinni omasta halusta, sinnikyydestä ja järjestelykyvystä.

Kun vauvan hoito sitten osoittautuikin huomattavasti vaativammaksi ja irrationaalisemmaksi, ymmärsin pian, ettei seminaarireissusta tule yhtikäs mitään. Olisi voinut vielä jotenkin tulla, jos pojallani ei olisi ollut allergiaoireita ja hän olisi nukkunut päivittäin jämptisti neljän tunnin päikkärit. No, kun tilanne oli aivan toinen, päädyin pitkän ja raastavan harkinnan jälkeen kieltäytymän kutsusta ja jättämään ensimmäistä kertaa eläissäni tällaisen tilaisuuden väliin.

Kirjoitan tästä siksi, että seminaari pidetään huomenna ja on pakko myöntää, että ohjelmaa katsellessani kirpaisee edelleen, etten ole paikalla. Nyt jää moni kiinnostava ihminen tapaamatta ja kontakteja luomatta.

Oli tämä silti oikea ratkaisu. Näissä olosuhteissa - olen ollut erossa pojastani pisimmillään vain viisi tuntia  ja imetän edelleen - ei esitelmän pidosta olisi tullut mitään. Poikani olisi tuskin ehtinyt paljon äitiä kaivata parin päivän aikana, mutta minulle ero olisi ollut kova paikka.

Joopa joopa joo

Nähtävästi tämä blogien kirjoittaminen lähtee aina raiteiltaan ja sitä ajautuu ihan jonnekin muualle, mitä oli alun perin ajatellut. Periaatteessa tälläkin metodilla voi saada jotain kiinnostavaa aikaan, joo.

Mut tän blogin tarkoitus ei ollut kirjata mitään sairastelupäiväkirjaa, vaan tilittää äitiyden kipupisteistä. Se vaan on niin, että mustimpina päivinä ei huvita kirjottaa ja kivoina päivinä ne paskimmat päivät ei tunnu enää niin paskoilta. Kai se on joku kropan oma mekanismi, joka laimentaa noiden ikävien hetkien muistikuvia vähemmän kamaliksi. Ei tätä kai muuten kukaan selväpäinen jaksaisi. Vai oonko mä ainoa, jolle tää äitiys ja kotona olo tuntuu näin pirun vaikeelta välillä?

Ja siitäkin piti kirjoittaa, miten tällanen intohimotyöläinen pystyy olemaan erossa töistään. No, huonosti. Jatkuvasti on huono omatunto myös siitä, ettei ehdi tekemään edes vähän töitä. Muutama juttu piti saada valmiiksi ennen lapsen syntymää ja sitten yks isompi projekti painaa mielessä. Pah. Tiedän, että pitäis asennoitua niin, että nyt oon kotona, hoidan lasta ja nautiskelen tästä. Mut se on helpommin sanottu kuin tehty. Mielen hallinta on niin helekutin vaikeaa. Elämänhallinnasta viitsi edes puhua.

Onneksi toi pieni hymyilijä on parasta mitä on.

Yhtä sairaskertomusta

Käsi ylös, joka on joutunut antamaan muutaman kuukauden ikäiselle vauvalle astmakohtauslääkettä. Täällä nousee käsi. Tunnelmat on vähän sekavat. Mentiin lääkäriin kuulemaan spesialistilta, mitä allergiaepäilyjen kanssa tehdään, mutta pojan rahisevat keuhkot olivatkin akuutein ongelma.

Pientä yskää oli ollut reilun viikon verran, mutten ollut katsonut tarpeelliseksi lähteä lääkäriin, kun veijari oli niin hyväntuulinen ja nauravainen itsensä. Ja kun tiesin, että toi allergiakäynti oli tulossa. Omatunto soimaa silti. Minkälainen äiti ei tajua, että lapsen hengitys rohisee liian pahasti? No, huono äiti tietenkin.

Hyvällä säkällä tää oli vaan flunssa, huonolla säkällä pojalla on astma. Allergiat selvinnevät viikkojen kuluessa - jos selviävät. Ja taas mennään täydellä vauhdilla tunteiden vuoristoradalla.