tiistai 22. helmikuuta 2011

Kotona

Poikamme pääsi yhdentoista sairaalassa vietetyn päivän jälkeen ns. kotisairaalaan. Toisin sanoen olimme normaalisti kotona, mutta kotisairaalan hoitajat kävivät muutaman päivän välein tsekkaamassa, että paino oli noussut riittävästi ja että kaikki oli kunnossa. Ja vaikka pelkäsin, ettei lapsi jaksaisi itse syödä riittävästi, kaikki menikin hyvin.

Sairaalassa ollessaan poikamme oli saanut säännöllisin väliajoin rintamaitoa sekä lisäksi pumpattua maitoa pullosta tai nenämahaletkun kautta. Kotona päätin heti siirtyä lapsentahtiseen täysimetykseen ja olisin halunnut varmistukseksi vaa'an, jotta sisään menevän ruoan määrää olisi jotenkin voinut tarkkailla. Aluksi meidän pitikin saada digivaaka sairaalasta lainaan, mutta lopulta aloitimme normaalin arjen ilman sitä. Nenämahaletku jätettiin varmuuden vuoksi vielä paikalleen.

Ihan käsittämättömällä tavalla poika voimistui parissa päivässä niin paljon, että jaksoikin syödä riittävästi, ja paino lähti nousuun. Imetyskin onnistui vaivatta kun sitä oli jo syntymästä asti harjoiteltu. Aluksi käytin apuna keskosille tarkoitettua rintakumia, mutta ensimmäisen kuukauden aikana sekin jäi pois.

Näin jälkeen päin ajateltuna ensimmäiset viikot kotona olivat helppoja. Poika söi, nukkui, huusi vaipanvaihdon aikana, ja taas söi ja nukkui. Silloin tietysti harmittelin, kun hän oli niin vähän valveilla, ja tuijotin häntä haltioituneena. Tuoreena äitinä olin innokas seurustelemaan vauvan kanssa ja ottamaan häneen kontaktia. Mutta hän tarvitsi edelleen lisää voimia ja käytti kaiken energiansa syömiseen ja uneen. Tuolloin sain ehkä hieman liian ruusuisen kuvan kotiäitinä olemisesta ja siitä, mitä kaikkea ehtii tekemään.

Voi kunpa olisin silloin osannut nauttia ja voi kuinka nyt osaisin nauttia tästä hetkestä ja sen hyvistä puolista. Tässä muutaman kuukauden aikana on nimittäin huomannut sen, että lapsen kasvaessa tilanteet muuttuvat koko ajan. Juuri kun luulet hallitsevasi tilanteen ja tuntevasi lapsesi päivärytmin, se muuttuukin ihan toisenlaiseksi. Siksipä mielestäni tärkein ominaisuus, jota vanhempana tarvitsee, on kyky joustaa muuttuvissa olosuhteissa ja taito sopeutua jatkuvasti uusiin tilanteisiin.

Ei kommentteja: