Elämä pienen lapsen kanssa tuntuu muuttuvan koko ajan eikä tulevaan osaa oikein valmistautua millään tavalla. Kun aloitin tämän blogin, poikani nukkui paljon enemmän päiväunia kuin nykyään ja luppoaikaa oli runsaasti nykyiseen tilanteeseen verrattuna. En tietysti tajunnut sitä silloin. Aivan yhtä kiireiseltä elämä silloinkin tuntui. Yhä vähenevän vapaa-ajan lisäksi myös työkuviot ovat vieneet aika tämän blogin kirjoittelulta. Mieheni ollessa kotona ja isyyslomalla tein rastiin jääneitä hommia ja edistin väitöskirjaani muutaman sivun verran. Ja noin ylipäänsä kesän viettäminen internetissä on kyllä minusta aivan käsittämätön ajatus.
Nyt kun edessä on vielä vajaat kaksi kuukautta tätä kotona oloa saatan jotain ehtiä kirjoittelemaankin. Töihin paluun jälkeen voi olla, että tälle ei jää enää aikaa. Mutta katsotaan.
Vaikken ole aikoihin kirjoitellutkaan, mielessä on pyörinyt ainakin tsiljoona aihetta, josta olisi tarvetta sanoa jotain. Aloitetaan nyt yhdellä perusklisheellä, jota tuoreet äidit (mikseivät isätkin) saa kuulla väsymiseen asti.
Muista sitten nauttia siitä vauva-ajasta. Se menee niin nopeasti ohi.
Ensimmäisinä kuukausina tätä tuli pohdittua usein. En vaan ymmärtänyt, mistä siinä pikkuvauva-ajassa olisi erityisesti pitänyt nauttia. Uuden elämäntilanteen tuomasta epävarmuudesta ja epätietoisuudesta? Itkeävästä vauvasta, johon ei saa kontaktia? Siitä, ettei yhtäkkiä pääsekään mihinkään ilman, että neuvottelee asiasta aina jonkun kanssa?
Älkää käsittäkö väärin. Kyllä meillä oli ensimmäisen puolen vuoden aikana paljon ihania hetkiä ja lapsi on ehdottomasti parasta, mitä olen elämässä saanut aikaan. Pointti onkin siinä, että ihminen, joka on kohtaamassa uuden tilanteen, josta ei ole minkäänlaista ennakkokäsitystä, ei voi tietää, mistä uudessa tilanteessa pitäisi nauttia.
Kyllä minullekin on tässä viimeisten kuukausien aikana hahmottunut hyvin kirkkaasti se, mistä olisi "pitänyt" nauttia.
- Siitä, ettei tarvitse pelätä lapsen putoavan syöttötuolista
- Siitä, että lapsi nukkui suurimman osan päivästä
- Siitä, että vaipan voi vaihtaa selällään makaavalle lapselle, joka ei rimpuile
Olisihan näitä. Totta kai vauva-arki on aivan toisenlaista kun pelkästään syövän ja nukkuvan pikkuvauvan sijasta kodissa on melkein-taapero, joka liikkuu, juttelee, osaa näyttää tunteitaan ja vaatia huomiota. Vaikka aikaa itselle ja kodinhoitoon on nyt vähemmän, tunnustan nauttivani tästä ajasta paljon enemmän. En ole koskaan erityisemmin pitänyt vauvaikäisistä. Niihin ei aluksi saa kontaktia ja niiden kanssa on paljon vaikeampi touhuta mitään. Sen sijaan kaksi-kolmevuotiaat yleensä sulattavat sydämeni välittömästi.
Kehotukseen nauttia vauva-ajasta liittyykin minusta tarpeeton kahtijako vauva-ajan ja sen jälkeisen ajan välillä. Se antaa ikään kuin ymmärtää, ettei vauva-ajan jälkeen tule enää mitään kivaa. Ikään kuin siinä ajassa ole enää mitään nautittavaa.
Ehkäpä tuo ärsyttävä klishee pitäisikin muuttaa muotoon: nauti ajasta lapsesi kanssa kuhunkin ikään sopivalla tavalla.
tiistai 20. syyskuuta 2011
torstai 9. kesäkuuta 2011
Lintunen in memoriam
Eilen sattui tragikoominen tapaus, joka sai ja saa edelleen minut vuoroin naurun vuoroin mittaamattoman harmituksen valtaan. Tämä tapaus osoitti jälleen kerran sen, kuinka kummallisella tavalla ihminen voi kiintyä materiaan ja pisti oikein kouriintuntuvasti kokemaan, mitä tunnearvo tarkoittaa.
Lyhyesti juttu menee näin. Käväisimme natiaisen kanssa eilen pankkiasioilla ja tuon reissun aikana poitsun lintuhelistin katosi. Todennäköisimmin helistin lensi vaunuista melkoisen vauhdikkaan matkan aikana, johon sisältyi muun muassa bussille juoksemista ja muuta vastaavaa, joka vei huomion sopivasti muualle, jotta lelujen potkiminen tai heittäminen maahan onnistui kätevästi äidin huomaamatta. Anyway, lintuhelistintä ei enää ollut aamulla, kun sitä leikkeihin etsittiin. Sitä ei myöskään löytynyt uusintareissulla, joka tehtiin edellisen päivän reittiä mukaellen. (Kaikkeen sitä ryhtyykin pahimmilla helteillä.)
Traagista linnun katoaminen on siksi, että se oli ensimmäinen lelu, jonka silloiselle tulevalle lapselleni ostin. Pehmeä, suloinen, riittävän pieniääninen ja vauvalle sopivan kokoinen lintunen piti pienelle seuraa sairaalassa, kun keskosena joutui aluksi elelemään osastolla. Kaiken lisäksi se oli tietysti vielä kallein lelu, jonka olen ikinä ostanut. Ajattelin, että kerrankin en pihtaa. Kun kerta omalle lapselle vielä ostan. No, ei sillä nyt niin väliä kuitenkaan. Tunnearvo sillä lelulla oli ja on sitäkin mittaamattomampi.
Tunnearvo on itse asiassa mielenkiintoinen arvon mittari. Sitä ei voi rahassa mitata, koska millään rahalla ei pysty korvaamaan jotain, jonka katoaminen harmittaa vietävästi. Ja itse asiassa tunnearvon todellisen arvon huomaa vasta sitten kun se tunnearvoa sisältävä juttu katoaa tai rikkoutuu. Niin kauan kuin se jokin tärkeä tavara on läsnä, se on vain kiva, loistava tai ihana. Mutta heti kun sitä ei ole, siitä tulee korvaamaton. Enemmän kuin... Parempi kuin... Tärkeämpi kuin.... mikään muu.
No joo, palataanpa maan pinnalle. Tässähän oli kyseessä vain pieni kämyinen lelu, jonka olemassaoloa poikani ei varmaan enää edes muista. Muistaisi varmaan jos saisin sen käteeni ja näyttäisin, mutta yhtä hyvin voisin vain leikkiä, ettei lintusta ole koskaan ollutkaan enkä pitäisi asiasta sen suurempaa meteliä. Kyllähän se niin on, että ainoa, jota lintusen katoaminen oikeasti harmittaa olen minä ja tuntuu todella hassulta, että kukaan yli kolmikymppinen kehtaa itkeä jonkun lelun perään. Tän piti olla se koominen osuus, mutta pelkäänpä, että tää on myös vain traagista.
(Ainakin) Yhden ulottuvuuden tähän sais vielä kun antais mielikuvituksen laukata ja miettis, mitä sille linnulle on tapahtunut. Mihin se on tippunut ja kuka sen on noukkinut mukaansa? Mutta taidan arvostaa yöunia enemmän kuin mielikuvituksen tuotteita (jotka vain saattaisivat lisätä tätä kismityksen määrää), joten jätän tämän nyt tähän.
Tuskin on muuten viimeinen lelu, joka päätyy paikkaan nimeltä hukka.
Ps. Jos joku löytää sen linnun, niin toivottavasti se pitää sitä hyvänä. Kannattaa ehkä pestä, kun siihen oli osunu muutamat puklut.
Lyhyesti juttu menee näin. Käväisimme natiaisen kanssa eilen pankkiasioilla ja tuon reissun aikana poitsun lintuhelistin katosi. Todennäköisimmin helistin lensi vaunuista melkoisen vauhdikkaan matkan aikana, johon sisältyi muun muassa bussille juoksemista ja muuta vastaavaa, joka vei huomion sopivasti muualle, jotta lelujen potkiminen tai heittäminen maahan onnistui kätevästi äidin huomaamatta. Anyway, lintuhelistintä ei enää ollut aamulla, kun sitä leikkeihin etsittiin. Sitä ei myöskään löytynyt uusintareissulla, joka tehtiin edellisen päivän reittiä mukaellen. (Kaikkeen sitä ryhtyykin pahimmilla helteillä.)
Traagista linnun katoaminen on siksi, että se oli ensimmäinen lelu, jonka silloiselle tulevalle lapselleni ostin. Pehmeä, suloinen, riittävän pieniääninen ja vauvalle sopivan kokoinen lintunen piti pienelle seuraa sairaalassa, kun keskosena joutui aluksi elelemään osastolla. Kaiken lisäksi se oli tietysti vielä kallein lelu, jonka olen ikinä ostanut. Ajattelin, että kerrankin en pihtaa. Kun kerta omalle lapselle vielä ostan. No, ei sillä nyt niin väliä kuitenkaan. Tunnearvo sillä lelulla oli ja on sitäkin mittaamattomampi.
Tunnearvo on itse asiassa mielenkiintoinen arvon mittari. Sitä ei voi rahassa mitata, koska millään rahalla ei pysty korvaamaan jotain, jonka katoaminen harmittaa vietävästi. Ja itse asiassa tunnearvon todellisen arvon huomaa vasta sitten kun se tunnearvoa sisältävä juttu katoaa tai rikkoutuu. Niin kauan kuin se jokin tärkeä tavara on läsnä, se on vain kiva, loistava tai ihana. Mutta heti kun sitä ei ole, siitä tulee korvaamaton. Enemmän kuin... Parempi kuin... Tärkeämpi kuin.... mikään muu.
No joo, palataanpa maan pinnalle. Tässähän oli kyseessä vain pieni kämyinen lelu, jonka olemassaoloa poikani ei varmaan enää edes muista. Muistaisi varmaan jos saisin sen käteeni ja näyttäisin, mutta yhtä hyvin voisin vain leikkiä, ettei lintusta ole koskaan ollutkaan enkä pitäisi asiasta sen suurempaa meteliä. Kyllähän se niin on, että ainoa, jota lintusen katoaminen oikeasti harmittaa olen minä ja tuntuu todella hassulta, että kukaan yli kolmikymppinen kehtaa itkeä jonkun lelun perään. Tän piti olla se koominen osuus, mutta pelkäänpä, että tää on myös vain traagista.
(Ainakin) Yhden ulottuvuuden tähän sais vielä kun antais mielikuvituksen laukata ja miettis, mitä sille linnulle on tapahtunut. Mihin se on tippunut ja kuka sen on noukkinut mukaansa? Mutta taidan arvostaa yöunia enemmän kuin mielikuvituksen tuotteita (jotka vain saattaisivat lisätä tätä kismityksen määrää), joten jätän tämän nyt tähän.
Tuskin on muuten viimeinen lelu, joka päätyy paikkaan nimeltä hukka.
Ps. Jos joku löytää sen linnun, niin toivottavasti se pitää sitä hyvänä. Kannattaa ehkä pestä, kun siihen oli osunu muutamat puklut.
tiistai 24. toukokuuta 2011
Oodi imetykselle
Täällä on vaihteeksi auringonpaisteinen ja seesteinen kausi. Siksipä haluan kaiken ruikutuksen jälkeen kirjoittaa ylistyksen imetykselle. Koska se vaan on niin mahtava keksintö.
Imettäminen on varmasti yksi puhutuimmista vauva-arkeen ja äitiyteen liittyvistä asioista. Ensimmäisen kosketuksen imetykseen moni saa neuvolan imetysvalmennuksesta tai omasta lähipiiristään. Jokainen on varmaan törmännyt jossain vaiheessa mummoikäiseen sukulaiseen, joka tiedustelee maidon riittävyyttä. Aiheesta voi lukea ja saada vinkkejä etukäteen vaikka kuinka, mutta silti vasta käytäntö opettaa ja näyttää, mitä tuleman pitää.
Minulle oli raskauden alusta asti selvää, että imetän niin pitkään kun lapseni menee päivähoitoon eli meidän tapauksessa noin reilun vuoden iässä. Neuvolan imetysvalmennus vain vahvisti näkemystäni. Imetyksellä tuntui olevan pulloruokintaan nähden niin paljon etuja. Ei pelkästään parempi ravinto, vaan myös se läheisyys, jota lapsi imetyksen aikana saa, painoivat vaakakupissa.
Kun bebe sitten syntyi ja imetys todenteolla alkoi, olin erittäin kiitollinen neuvolasta saamilleni tiedoille. Voi olla, että ilman noita tietoja imettäminen olisi loppunut ennen aikojaan, vaikka haluni imettää olikin todella vankka. Imetys oli nimittäin paljon vaikeampaa kuin olin kuvitellut.
Näin jälkeenpäin ajateltuna, ensimmäiset kolme kuukautta olivat imetyksen kannalta hankalinta aikaa. Ihan aluksi keskosena syntynyt lapsukainen ei jaksanut imeä pitkään eikä näin saanut riittävästi ravintoa suoraan rinnasta. Tilanne parani kuitenkin nopeasti ja reilussa viikossa voitiin siirtyä jo pelkkään imetykseen. Se oli kuitenkin edelleenkin melko raskasta, sillä pienen kokonsa ja heikon imuvoimansa vuoksi vauveliini saattoi syödä toista tuntia, että sai kerralla riittävän maitoannoksen. Jatkoin kuitenkin sitkeästi lapsen tahtiin ja yritin parhaani mukaan syödä ja juoda riittävästi, ettei maito loppuisi kesken. Rankkaahan se oli. Varsinkin öisin, vaikka ei tarvinut nousta kuin pari kertaa syöttämään.
Pahin vaihe ajoittui kahden ja kolmen kuukauden väliin, kun ns. tiheän imemisen kausi alkoi. Bebe saattoi syödä kolmen vartin välein, mikä tietysti vei aikaa ja voimia, mutta myös vaikeutti omaa tankkaamista. Välillä meinasivat hermot tosissaan mennä, kun ei ehtinyt tekemään käytännössä mitään muuta kuin hoitamaan vauvaa. Monesti lapsi oli niin äkäinen, että kunnon imetysasentoa ei ehtinyt ottaa, kun ruokaa piti jo saada. Tästä syystä alaselkä oli pitkään jumissa ja olo kankea. Kun tähän lisätään vielä juuri noilla paikkeilla alkanut maitoallergia, joka aiheutti mahakipuja ja pitkiä huutojaksoja joka syönnin jälkeen, voin kertoa, että muutaman kerran tuli mietittyä, miksi sen lapsen olikaan hankkinut.
Mutta sitten... ja nyt alkaa se ylistysvaihe. Yhtäkkiä, ihan huomaamatta imetys alkoi sujua paremmin. Ei tullut rintaraivareita, lapsi oppi nappaamaan tissin suuhunsa asennossa kuin asennossa ja ennen kaikkea voimaa alkoi olla jo niin paljon, että syömisessä ei mennytkään enää kymmeniä minuutteja, vaan parhaimmillaan se oli alle 10 minuutissa. Itsellekin oli ilmeisesti tullut käsiin ja hartioihin voimaa lisää, kun asentoa ei tarvinut enää tukea selällä ja jumit olivat tiessään.
Ja varsinkin nyt kun bebe syö rintamaidon lisäksi monta kertaa päivässä kiinteitä ruokia, osaa imetystä arvostaa ihan toisella tavalla kuin alkuvaiheessa. Imettäessä ei tarvitse pestä astioita, tarkistella lämpötiloja eikä arvioida määriä. Sen kun vain imettää. On se niin mahtava keksintö, että ihmettelen suuresti miksi lapsia Suomessa imetetään niin vähän aikaa (keskimäärin vain reilun kuukauden).
Vaikeaahan se on. Varsinkin esikoisen kohdalla. Mutta voin vakuuttaa, että imetys palkitsee lopulta, kunhan vain jaksaa sinnitellä niiden vaikeimpien hetkien ylitse.
Imettäminen on varmasti yksi puhutuimmista vauva-arkeen ja äitiyteen liittyvistä asioista. Ensimmäisen kosketuksen imetykseen moni saa neuvolan imetysvalmennuksesta tai omasta lähipiiristään. Jokainen on varmaan törmännyt jossain vaiheessa mummoikäiseen sukulaiseen, joka tiedustelee maidon riittävyyttä. Aiheesta voi lukea ja saada vinkkejä etukäteen vaikka kuinka, mutta silti vasta käytäntö opettaa ja näyttää, mitä tuleman pitää.
Minulle oli raskauden alusta asti selvää, että imetän niin pitkään kun lapseni menee päivähoitoon eli meidän tapauksessa noin reilun vuoden iässä. Neuvolan imetysvalmennus vain vahvisti näkemystäni. Imetyksellä tuntui olevan pulloruokintaan nähden niin paljon etuja. Ei pelkästään parempi ravinto, vaan myös se läheisyys, jota lapsi imetyksen aikana saa, painoivat vaakakupissa.
Kun bebe sitten syntyi ja imetys todenteolla alkoi, olin erittäin kiitollinen neuvolasta saamilleni tiedoille. Voi olla, että ilman noita tietoja imettäminen olisi loppunut ennen aikojaan, vaikka haluni imettää olikin todella vankka. Imetys oli nimittäin paljon vaikeampaa kuin olin kuvitellut.
Näin jälkeenpäin ajateltuna, ensimmäiset kolme kuukautta olivat imetyksen kannalta hankalinta aikaa. Ihan aluksi keskosena syntynyt lapsukainen ei jaksanut imeä pitkään eikä näin saanut riittävästi ravintoa suoraan rinnasta. Tilanne parani kuitenkin nopeasti ja reilussa viikossa voitiin siirtyä jo pelkkään imetykseen. Se oli kuitenkin edelleenkin melko raskasta, sillä pienen kokonsa ja heikon imuvoimansa vuoksi vauveliini saattoi syödä toista tuntia, että sai kerralla riittävän maitoannoksen. Jatkoin kuitenkin sitkeästi lapsen tahtiin ja yritin parhaani mukaan syödä ja juoda riittävästi, ettei maito loppuisi kesken. Rankkaahan se oli. Varsinkin öisin, vaikka ei tarvinut nousta kuin pari kertaa syöttämään.
Pahin vaihe ajoittui kahden ja kolmen kuukauden väliin, kun ns. tiheän imemisen kausi alkoi. Bebe saattoi syödä kolmen vartin välein, mikä tietysti vei aikaa ja voimia, mutta myös vaikeutti omaa tankkaamista. Välillä meinasivat hermot tosissaan mennä, kun ei ehtinyt tekemään käytännössä mitään muuta kuin hoitamaan vauvaa. Monesti lapsi oli niin äkäinen, että kunnon imetysasentoa ei ehtinyt ottaa, kun ruokaa piti jo saada. Tästä syystä alaselkä oli pitkään jumissa ja olo kankea. Kun tähän lisätään vielä juuri noilla paikkeilla alkanut maitoallergia, joka aiheutti mahakipuja ja pitkiä huutojaksoja joka syönnin jälkeen, voin kertoa, että muutaman kerran tuli mietittyä, miksi sen lapsen olikaan hankkinut.
Mutta sitten... ja nyt alkaa se ylistysvaihe. Yhtäkkiä, ihan huomaamatta imetys alkoi sujua paremmin. Ei tullut rintaraivareita, lapsi oppi nappaamaan tissin suuhunsa asennossa kuin asennossa ja ennen kaikkea voimaa alkoi olla jo niin paljon, että syömisessä ei mennytkään enää kymmeniä minuutteja, vaan parhaimmillaan se oli alle 10 minuutissa. Itsellekin oli ilmeisesti tullut käsiin ja hartioihin voimaa lisää, kun asentoa ei tarvinut enää tukea selällä ja jumit olivat tiessään.
Ja varsinkin nyt kun bebe syö rintamaidon lisäksi monta kertaa päivässä kiinteitä ruokia, osaa imetystä arvostaa ihan toisella tavalla kuin alkuvaiheessa. Imettäessä ei tarvitse pestä astioita, tarkistella lämpötiloja eikä arvioida määriä. Sen kun vain imettää. On se niin mahtava keksintö, että ihmettelen suuresti miksi lapsia Suomessa imetetään niin vähän aikaa (keskimäärin vain reilun kuukauden).
Vaikeaahan se on. Varsinkin esikoisen kohdalla. Mutta voin vakuuttaa, että imetys palkitsee lopulta, kunhan vain jaksaa sinnitellä niiden vaikeimpien hetkien ylitse.
keskiviikko 4. toukokuuta 2011
Voi hankaluus
En voi sanoa, etteikö olisi varoiteltu. Hyviä neuvoja sinkosi joka suunnalta. Kysymättä. Pyytämättä. Yllätyksenä. Ja tässä olis niin kiva voida todeta, että väärässä olitte senkin irvileuat. Eipä hetkauttanut lapsen saaminen parisuhdetta.
Mutta kaikkihan sen tietää, että kyllä se vaan muuttuu se elämä. Peruuttamattomasti.
No, mitä tässä sitten kitisen. Tiesin asian. En ehkä varautunut. Mut hei, maailmassa monella menee paljon huonommin. Just tuli satelliittikuvia Pohjois-Korean vankileireiltä, joissa parisataatuhatta ihmistä elää kidutuksessa ja orjuudessa.
Siks kitisen kun tuntuu pahalta. On niin tukahduttavaa olla vain kotona. Leijua ilmassa irti kaikesta muusta. Olla vaan tällainen hyödytön hyväkäs, jolla ei ole miehelleen enää muuta sanottavaa kuin iän ikuinen kitinä pikkuasioista.
Näyttää siltä, että nyt on saavutettu se kuuluisa piste, jossa vauvan ihastelu lakkaa. Ystävät ja kaverit unohtavat. Äitikään ei enää soita viikottain. Ilman internetiä olisin jo sosiaalisesti kuollut.
Hitot. Itselleni tyypilliseen tapaan ryven hetken pohjamudissa ja sitten ryhdyn taas tehokkaaksi ja aikaansaavaksi rypemisen tuoman ärsytyksen voimalla. Management by perkele sopii myös kotiäidille.
Mutta kaikkihan sen tietää, että kyllä se vaan muuttuu se elämä. Peruuttamattomasti.
No, mitä tässä sitten kitisen. Tiesin asian. En ehkä varautunut. Mut hei, maailmassa monella menee paljon huonommin. Just tuli satelliittikuvia Pohjois-Korean vankileireiltä, joissa parisataatuhatta ihmistä elää kidutuksessa ja orjuudessa.
Siks kitisen kun tuntuu pahalta. On niin tukahduttavaa olla vain kotona. Leijua ilmassa irti kaikesta muusta. Olla vaan tällainen hyödytön hyväkäs, jolla ei ole miehelleen enää muuta sanottavaa kuin iän ikuinen kitinä pikkuasioista.
Näyttää siltä, että nyt on saavutettu se kuuluisa piste, jossa vauvan ihastelu lakkaa. Ystävät ja kaverit unohtavat. Äitikään ei enää soita viikottain. Ilman internetiä olisin jo sosiaalisesti kuollut.
Hitot. Itselleni tyypilliseen tapaan ryven hetken pohjamudissa ja sitten ryhdyn taas tehokkaaksi ja aikaansaavaksi rypemisen tuoman ärsytyksen voimalla. Management by perkele sopii myös kotiäidille.
maanantai 18. huhtikuuta 2011
Lapset ja kotityöt
Aihe ei ole meillä vielä mitenkään ajankohtainen, mutta sitä on tullut mietittyä itse asiassa jo ennen lapsen saamista. Minulla ja miehelläni on melkoisen erilaiset kotitaustat. Mieheni äiti on hoitanut perheessä lähes kaiken, kun taas meillä kotona kaikki osallistuivat kotitöiden tekoon - enemmän tai vähemmän. Lapsuudesta mieleen on kyllä jäänyt useasti toistuneet lauseet liian vähäisestä osallistumisesta.
Teema tuli mieleen oikeastaan siksi, että luin Hesarin nettiversiosta Jani Kaaron kolumnin, jossa hän pohdiskeli, miksi meillä länsimaissa on niin vaikea saada lapset tekemään kotitöitä. Köyhemmissä maissa taas lapset osallistuvat kotitöihin automaattisesti.
Parin asiantuntijan avustuksella Kaaro on päätynyt siihen, että länsimaissa lapsia ei oteta mukaan kotitöihin silloin kun ne vielä kiinnostaisivat eli n. 2-3 vuoden iässä. Lapset sen sijaan eristetään omiin leikkeihinsä ja sitten kun he ovat oppineet, että tämä on heidän reviirinsä, ei heitä saakaan muutaman vuoden päästä vanhempien avuksi. Köyhemmissä maissa lapset sen sijaan ovat yhteisön kaikissa toimissa mukana pienestä pitäen ja oppivat näin luonnostaan kotitöiden tekoon.
Meillä tämä keskustelu on liittynyt kiinteästi viikkorahaan. Olemme molemmat mieheni kanssa sitä mieltä, että poitsulle annetaan pienestä pitäen ikäkaudelle sopivia kotitöitä harjoiteltavaksi ja viikkoraha on sidottu näiden töiden tekemiseen. Ideaalitapauksessa lapsen pitäisi oppia, että perheessä kaikki osallistuvat yhteisiin töihin ja että raha ansaitaan aina jollain työllä.
Tarkoituksena ei ole tietysti orjuuttaa pientä piiperöä, vaan tarjota aina kuhunkin ikään sopivaa tekemistä. Ja viikkorahaakaan en kovin pienelle ole antamassa. Näillä linjoilla ajattelin lähteä liikkeelle ja antaa tilanteen muovata käytäntöjä meille sopivaan suuntaan.
Tuskaa ja hampaiden kiristystä voi olla luvassa, mutta siihen on onneksi vielä aikaa.
Helsingin Sanomat 18.4.2011, Jani Kaaro, Osallistumisen ihme
Teema tuli mieleen oikeastaan siksi, että luin Hesarin nettiversiosta Jani Kaaron kolumnin, jossa hän pohdiskeli, miksi meillä länsimaissa on niin vaikea saada lapset tekemään kotitöitä. Köyhemmissä maissa taas lapset osallistuvat kotitöihin automaattisesti.
Parin asiantuntijan avustuksella Kaaro on päätynyt siihen, että länsimaissa lapsia ei oteta mukaan kotitöihin silloin kun ne vielä kiinnostaisivat eli n. 2-3 vuoden iässä. Lapset sen sijaan eristetään omiin leikkeihinsä ja sitten kun he ovat oppineet, että tämä on heidän reviirinsä, ei heitä saakaan muutaman vuoden päästä vanhempien avuksi. Köyhemmissä maissa lapset sen sijaan ovat yhteisön kaikissa toimissa mukana pienestä pitäen ja oppivat näin luonnostaan kotitöiden tekoon.
Meillä tämä keskustelu on liittynyt kiinteästi viikkorahaan. Olemme molemmat mieheni kanssa sitä mieltä, että poitsulle annetaan pienestä pitäen ikäkaudelle sopivia kotitöitä harjoiteltavaksi ja viikkoraha on sidottu näiden töiden tekemiseen. Ideaalitapauksessa lapsen pitäisi oppia, että perheessä kaikki osallistuvat yhteisiin töihin ja että raha ansaitaan aina jollain työllä.
Tarkoituksena ei ole tietysti orjuuttaa pientä piiperöä, vaan tarjota aina kuhunkin ikään sopivaa tekemistä. Ja viikkorahaakaan en kovin pienelle ole antamassa. Näillä linjoilla ajattelin lähteä liikkeelle ja antaa tilanteen muovata käytäntöjä meille sopivaan suuntaan.
Tuskaa ja hampaiden kiristystä voi olla luvassa, mutta siihen on onneksi vielä aikaa.
Helsingin Sanomat 18.4.2011, Jani Kaaro, Osallistumisen ihme
sunnuntai 17. huhtikuuta 2011
Hajoisko pää?
Arkeen on tullut jo rutiini ja kun tietää, että on yksin päivät, osaa suunnitella milloin tekee mitäkin. Mut viikonloput on yhtä helevettiä.
Sitä kuvittelee, uskoo ja toivoo, että puolisosta olis avuksi kotiaskareissa, lastenhoidossa. Että ehtis tekemään jotain omia juttuja ja sais vähän varastettua itselleen. Edes pienen hetken.
Mut ei. On kaikenlaista harrastustoimintaa. Laiskottaa. Väsyttää. Tarvii päiväunia. Älä napise. Tee nyt niitä omia juttuja. Napinapinapinapi. Älä tuu siihen vahtimaan.
Tekis mieli vain haihtua ilmaan.
Sitä kuvittelee, uskoo ja toivoo, että puolisosta olis avuksi kotiaskareissa, lastenhoidossa. Että ehtis tekemään jotain omia juttuja ja sais vähän varastettua itselleen. Edes pienen hetken.
Mut ei. On kaikenlaista harrastustoimintaa. Laiskottaa. Väsyttää. Tarvii päiväunia. Älä napise. Tee nyt niitä omia juttuja. Napinapinapinapi. Älä tuu siihen vahtimaan.
Tekis mieli vain haihtua ilmaan.
maanantai 11. huhtikuuta 2011
Vauvakerho ja muut harrasteet
Tänään olin reipas ja vein itseni sekä jälkikasvuni vauvakerhoon. Reippaaksi tätä voi kutsua siitä syystä, että yleensä minulle vauvan kanssa lähteminen kodin ulkopuolelle ennen puolta päivää on, jos nyt ei mahdotonta, niin ainakin todella harvinaista. Mutta nytpä olimme liikkeellä jo kymmeneltä.
Saa taputtaa ja tehdä vaikka aallon.
En ole liiemmin lapsukaistani vienyt vielä mihinkään sen kummempiin harrastuksiin tai tapahtumiin. Kyllä hän on mukana ollut monessakin paikassa, mutta on yleensä käyttänyt tilaisuuden kunnon tirsojen ottamiseen. Tällä kertaa hän ei nukkunut, vaan oli sen sijaan haltioissaan.
En olisi uskonut, että muutaman kuukauden ikäinen vesseli voisi olla niin innoissaan nähdessään muita pieniä ihmisiä. Mikä tietysti sai minut pohtimaan, olisiko poitsua pitänyt viedä jo aiemmin jonnekin. Ja useammin. Ja mihin kaikkeen.
Tarjonnan puutetta ei voi ainakaan syyttää. Niin paljon on kaikenlaista jo ihan ihan pienille tarjolla.
Vauvauintia harkittiin vakavasti ennen lapsen syntymää, mutta koko homma kaatui lopulta huhuihin loputtomista jonoista ja lottovoiton kaltaisesta mahdottomuudesta päästä mihinkään kaupungin järjestämään ryhmään.
Vauvajumpan olen taas korvannut vauvajumppakirjalla (todistettavasti on kokeiltu kahteen kertaan!). Muskari on myös hoitunut omasta takaa, mutta lastenlaulujen sijasta ollaan kuunneltu Ville Leinosta, Johnny Cashia, Beatlesia ja Samae Koskista. No, on meillä pari Ipana-levyäkin, mutta en laske niitä oikein noiden perinteisten lastenlaulujen kanssa samaan kastiin.
Tällä linjalla aion jatkaa tulevaisuudessakin. Minusta ei nimittäin ole joka päivä lähtemään jonnekin. Eikä mielestäni tarvitsekaan olla. Oma lapsuuteni kului pienestä asti kaikissa mahdollisissa harrastuksissa ja tietyllä tavalla olen vanhemmilleni kiitollinen siitä, että antoivat todella laajalla skaalalla virikkeitä elämän eri aloille. Toisaalta minua vaivaa edelleen se, että kiinnostun vähän kaikesta enkä pysty valitemaan sitä, mikä eniten innostaisi. Kaiken lisäksi tuntuu siltä, että kaikkea pitäisi osata. Tai ainakin kokeilla.
Haluan antaa lapselleni mahdollisuuden löytää omat vahvuutensa ja kiinnostuksen kohteensa. Mutta sitä varten ei tarvitse alle vuoden ikäisenä harrastaa mitään. Sen ikäisen tarvitsee vain olla lapsi.
Saa taputtaa ja tehdä vaikka aallon.
En ole liiemmin lapsukaistani vienyt vielä mihinkään sen kummempiin harrastuksiin tai tapahtumiin. Kyllä hän on mukana ollut monessakin paikassa, mutta on yleensä käyttänyt tilaisuuden kunnon tirsojen ottamiseen. Tällä kertaa hän ei nukkunut, vaan oli sen sijaan haltioissaan.
En olisi uskonut, että muutaman kuukauden ikäinen vesseli voisi olla niin innoissaan nähdessään muita pieniä ihmisiä. Mikä tietysti sai minut pohtimaan, olisiko poitsua pitänyt viedä jo aiemmin jonnekin. Ja useammin. Ja mihin kaikkeen.
Tarjonnan puutetta ei voi ainakaan syyttää. Niin paljon on kaikenlaista jo ihan ihan pienille tarjolla.
Vauvauintia harkittiin vakavasti ennen lapsen syntymää, mutta koko homma kaatui lopulta huhuihin loputtomista jonoista ja lottovoiton kaltaisesta mahdottomuudesta päästä mihinkään kaupungin järjestämään ryhmään.
Vauvajumpan olen taas korvannut vauvajumppakirjalla (todistettavasti on kokeiltu kahteen kertaan!). Muskari on myös hoitunut omasta takaa, mutta lastenlaulujen sijasta ollaan kuunneltu Ville Leinosta, Johnny Cashia, Beatlesia ja Samae Koskista. No, on meillä pari Ipana-levyäkin, mutta en laske niitä oikein noiden perinteisten lastenlaulujen kanssa samaan kastiin.
Tällä linjalla aion jatkaa tulevaisuudessakin. Minusta ei nimittäin ole joka päivä lähtemään jonnekin. Eikä mielestäni tarvitsekaan olla. Oma lapsuuteni kului pienestä asti kaikissa mahdollisissa harrastuksissa ja tietyllä tavalla olen vanhemmilleni kiitollinen siitä, että antoivat todella laajalla skaalalla virikkeitä elämän eri aloille. Toisaalta minua vaivaa edelleen se, että kiinnostun vähän kaikesta enkä pysty valitemaan sitä, mikä eniten innostaisi. Kaiken lisäksi tuntuu siltä, että kaikkea pitäisi osata. Tai ainakin kokeilla.
Haluan antaa lapselleni mahdollisuuden löytää omat vahvuutensa ja kiinnostuksen kohteensa. Mutta sitä varten ei tarvitse alle vuoden ikäisenä harrastaa mitään. Sen ikäisen tarvitsee vain olla lapsi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)